Tutkimus liittyy kahden kansainvälisesti merkittävimmän opetussuunnitelmatyötä ohjanneen ajattelumallin, amerikkalaisen (curriculum studies) ja saksalaisen (Didaktik), kriittiseen tarkasteluun. Näiden kahden tradition välinen tutkimuksellinen dialogi on voimakkaasti lisääntynyt kuluneen vuosikymmenen aikana, jolloin perinteisesti opetussuunnitelmatutkimusta ohjanneet kansalliset mielikuvat ja tarpeet ovat saaneet rinnalleen laajempia haasteita erityisesti ns. globaalitalouden vanavedessä. Tämän seurauksena myös koulutuksen ja opetussuunnitelman rakenteita on pyritty maailmanlaajuisesti uudistamaan taloudellista kilpailukykyä korostaen, jolloin kansallisvaltion (koulutus)poliittinen painoarvo on suhteelliseti vähentynyt. Kasvatustieteellinen tutkimus on seuraillut tätä kehitystä voittopuolisesti myötäillen. Opetussuunnitelmasta on tullut tekninen ja menetelmällinen asia, ei niinkään yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ongelmien identifiointiin ja niiden koulutuksellisiin ratkaisuihin paneutuva kysymys. Esimerkiksi käynnissä oleva perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmien uudistaminen perustelee uudistusta viittauksilla globalisaation aiheuttamiin yhteiskunnallisiin haasteisiin, mutta ohjeistukset latistuvat koulutyöstä irroitetun, akateemisen asiantuntijavallan tyrkyttämään psykologisen konstruktivismin ja ns. uusien oppimisnäkemysten markkinointiin arvioinnilla tiukennetun keskushallintobyrokratian tukemana. Samoin ammatillinen ja aikuiskoulutus ovat nekin sulkeneet tutkimusmielessä silmiään ja korviaan pahalta maailmalta, nekin muodikkaasti globalisaatioon vedoten, panostamalla älyllisiä resurssejaan laatujärjestelmien, muutosagenttiopettajuuden, uusien oppimisympäristöjen ja muiden varsin puhtaasti organisatoristen tai ideologisesti yksisilmäisten ratkaisujen korostamiseen. Useissa maamme yliopistoissa kasvatustieteelliseksi muotikysymykseksi noussut työelämätutkimus näyttää toimivan kuin suuria rakenteellisia ja nimenomaan työelämän radikaalien muutosten myötä koko yhteiskuntaa ja persoonallisuusihanteita heiluttavia ongelmia ei olisikaan. Esimerkiksi pitkittyvä ja uudentyyppinen rakenteellinen työttömyys, jossa työvoiman tarjonta ja kysyntä eivät kohtaa, tai työelämämuutosten vaikutukset perheiden kautta kasvatuksen ja perussosialisaation epäonnistumiseen eivät ole löytäneet tietään työssäoppimisen ja ammatillisen kasvun psykologisoiviin ja ongelmakeskeisiin ohjelmiin.
Tämäntyyppisten nykyhetken kotimaisten havaintojen motivoimana, jotka sellaisinaan eivät ole tämän tutkimuksen teemana, lähdetään rakentamaan historiaa, teoriaa ja kritiikkiä kasvatustiedettä ja opetussuunnitelmallista tutkimusta kansainvälisestikin ohjanneelle väline- ja menetelmäkeskeiselle ajattelulle, jossa mcluhanilainen väline on viesti voidaan hieman karrikoiden kääntää kasvatustieteessä ja opetussuunnitelmateorioissa muotoon menetelmä on sisältö. Tämän tiedeihanteen ja tutkimusideologian jäljittämiseksi tässä tutkimuksessa tulkitaan ja kritikoidaan mm. Descartesin, Locken, Kantin, Herbartin, Weberin, Tylerin ja joidenkin nykyhetken tutkijoiden kuten Habermasin, Hessen, Dollin, Pinarin ja Latherin tekstejä.
Opetussuunnitelmatutkimuksen strategisena linjauksena esitetään perusteluja intertekstuaaliselle tutkimuskäytännölle, kun perinteiset jaot kasvatusfilosofiaan, kasvatushistoriaan, kasvatuspsykologiaan tai -sosiologiaan eivät enää päde opetussuunnitelman avoimen ideologisoitumisen, opetussuunnitelmatutkimuksen kansainvälisen tason ideologis-teoreettisen terävöitymisen ja yhteiskunnallisen muutoksen myötä. Tutkimuksen rivien välissä korostuu myös opettajankoulutuksen, niin yleissivistävän kuin ammatillisenkin, opetussuunnitelman merkitys paitsi opettajan aineosaamisen myös kulttuurisen, sosiaalisen ja eettisen lukutaidon edistäjänä tilanteessa, jossa vahvat mutta kasvatuksen ja koulutuksen perusluonnetta huonosti ymmärtävät ideologiset ja tutkimukselliset intressit pyrkivät määrittämään opetustyötä ja opettajan identiteettiä. Opetustyön jälkimodernia kuormittavuutta lisää entisestään valtakunnan tason koulutuspoliittisen näkemyksen puute, jolloin sisällöllisen koulutuspolitiikan harjoittaminen näyttää ainakin osaksi kutistuneen tehokkuuden vaikutelmaan tähtääviksi arviointivetoisiksi näennäisreformeiksi.
