Suomalainen metsästäjä tuo muinaisjäänne esihistoriasta. Suomalainen metsästäjä, jota kiusataan kuin alakoululaista oppilasta. Metsästäjää kiusaavat ympäristöviranomaiset, luonnonsuojelujärjestöt (kutsuvat itseään), poliitikot, virkamiehet, Euroopan Unioni ja vielä yllättäen metsästysviranomaisetkin. Luovi siinä sitten heidän mielen mukaan, mutta kuka puolustaisi metsästäjää? Apuun huudetaan kyllä metsästäjiä talkoisiin, riistan tutkimuksiin, suur- riistan aiheuttamiin auto- onnettomuuksiin, ihmisten etsintöihin, vieraspetojen pyytämiseen ja luonnonkatastrofeihin. Mutta kun puhutaan metsästäjien oikeuksista, niin kuka puolustaa heitä? Saavatko he harjoitella ampumaan ampumaradalla? Saavatko he metsästää vanhan perinteen mukaisesti suojelualueilla? Saavatko metsästäjät puolustaa koiriaan susien hyökkäyksiltä? Voivatko maaseudun ihmiset puolustaa omaisuuttaan? Kuka pyytää pienpetoja rannoilta ja metsistä, palkitaanko heidät yhteiskunnan taholta? Olen kirjoittanut kirjan metsästyksestä, mutta tämä kirja ei ole kertomus ammutuista metsoista tai kaadetusta karhusta. Eikä myöskään kirjassa ole kauniita maisemia ja tunnelmia metsästämisestä. Olen kääntänyt tässä kirjassa metsästysasiat päälaelleen. Metsästys koetaan muiden harrastusten ja harrastajien mielestä tarpeettomaksi nykyaikana. Mitä yhteiskunta ja metsästyksen arvostelijat sanoisivat, jos heidänkin toimintansa asetettaisiin arvostelun kohteeksi tai kyseenalaiseksi yhtä vahvasti. Tarkoituksenani on herättää tällä uudella ajatustavalla pohtimaan metsästystä, myös toisesta näkökulmasta. Vastaavaa pohdintaa en ole vielä huomannut vaan metsästyskirjallisuus on vielä vanhanaikaisessa kirjoitusmuodossa. Kirjassani käsitellään esimerkiksi petopolitiikkaa, aselupia, ampumaratoja, metsästysrajoituksia ja metsästäjien huonoja suhteita riistaviranomaisiin. Olen pyrkinyt myös kirjoittamaan huumorilla ja kritiikillä. Lukijalle olen antanut tilaa omalle oivaltamiselle. Asko Lampinen Muhoksella 2014