Turjailija on kirjailija Heikki Turusen elämäkerta ja henkilökuva. Se on kertomus lieksalaisen sotaveteraanipienviljelijän pojasta, joka ei päässyt Ateneumiin mutta sai sen sijaan Kekkoselta kaksi myllykirjettä, rintaansa Pro Finlandia -mitalin ja lähti pääkaupungin kulttuurikapakoista käskyn käydessä kotipuoleen heinätöihin. Se kuvaa kohdettaan rehellisesti, karkeasti, lämpimästi, aidosti ja rakastaen - eli samalla tavalla kuin Turunen itse on kuvannut pohjoiskarjalaista elämää ja sen eläjiä läpi tuotantonsa.

Turusen itsensä lisäksi kirjassa pääsevät ääneen myös hänen ystävänsä ja perheenjäsenensä. Tekstin lisäksi tänä vuonna 70 vuotta täyttävän kirjailijan sielunmaisemaa avaavat Laura Malmivaaran tuoreet valokuvat.

"Heikki Turunen, Kirjailija Turunen, Turjailija Kirunen. Koko Suomen maalaisserkku. Kirjallisuuden Irwin Goodman. Korpikirjailijoiden katoavan heimon ylisissi. Yksi Kosmoksen porukan viimeisistä boheemeista - pöhheikköpohheemi oikein. Toiset rakastavat, toiset nyrpistävät nokkaansa. Se kun on semmonen retale, joka syödä rutjuttaa moottorisahalle haisevilla koprillaan lenkkimakkaraa ja hörii keskikaljaa päälle, vaikka kasvisvaihtoehtoja ja latteakin löytyisi.

Sitten se haukkuu EU:n alimpaan helvettiin, noituu nykymenoa, lausuu Vänrikki Stoolia ja laulaa tangoa. Kaipailee kiroillen 50-lukua kuin lihaksi tullut Mielensäpahoittaja, kirjoittaa kadonneita vuosikymmeniä kansien väliin ja väittää kuvaavansa niissä Suomen kansan onnellisinta aikaa. Kirjailija Heikki Turunen on kuvannut pohjoiskarjalaista elämää, maisemaa ja siinä asuvaa ihmistä romaaneissaan yli neljänkymmenen vuoden ajan. Hänen esikoisteoksensa Simpauttaja on nostettu härmäläisen kirjallisuuden kirkkaimpaan klassikkoluokkaan jo hyvä tovi sitten, hojo hojo on vakiinnuttanut paikkansa tervehdyksenä suomalaisessa käyttökielessä. Mutta paljon on Turunen ehtinyt tehdä myös muuta - esimerkiksi toteuttaa Väinö Linnan ajatusta siitä, että tämä pohjoiskarjalainen poika jatkaa maaseudun kuvaamista siitä mihin Pohjantähti-trilogia loppui. Turusen teokset ovat tarkkoja aikalaiskuvauksia maaseudun menneisyydestä, ja samalla ne kuvaavat maalaiskansaa niin elämänmakuisesti, että herkempää lukijaa jo hiottaa.

Hiottaa ehkä jopa niin paljon, että siinä saattaa unohtua kokonaan Turusen herkempi puoli. Miten kauniisti Heikki Turunen onkaan kuvannut kansallismaisemaa, ihmisen rakkautta maahan, äidin rakkautta lapseen ja lapsen rakkautta äitiin. Miten tarkkasilmäisiä luonnetutkielmia tämä Turunen perkeleitä latelevista ihmisistään tekeekään ja ennen kaikkea: miten kunnioittavasti hän teksteissään ymmärtääkään suomalaista maalaisnaista.

Se johtuu siitä, että remeltävä, römisevä ja kiroava kirjailija Turunen on ihmisenä kovin kiltti, sivistynyt, herkkä ja helevetin ujo häppiimään. Niin ujo, että usein julkinen rooli käy suojamuurista suurta maailmaa vastaan.

Ja sitten taas toisaalta tämä ujo ihminen on kirjoittanut tuotantoonsa oman elämänsä pahimmatkin kipukohdat, itseään säästelemättä ja säälimättä.

Mene tiedä juuri siksi lukijat Heikki Turusta niin rakastavatkin. Turunen on rehellinen, hän on sitä mitä on. Maalainen." -Antti Heikkinen