Raikkaassa omakohtaisessa esseekirjassaan sosiaalipsykologi Antti Eskola peilaa uskoa, myös epäilyään, evankelisluterilaisen kirkon normeihin ja vaatimuksiin. Seurakuntakäsitystään hän kuvaa suhteeksi, joka syntyy monesta kevyestä ja vapaasta kosketuksesta kirkon toimintoihin ja sen piirissä eläviin ihmisiin. Hän korostaa ihmisen omantunnonvapautta maallisen ja hengellisen vallankäyttäjän edessä, kun painostetaan lupaamaan ja lausumaan ääneen asioita, joita ei itse voi hyväksyä tai pitää totena. Teos on Eskolan kriittinen puheenvuoro kiivaana käyvään uskontokeskusteluun.