Annika Koivukankaan runoissa heittäydytään nuoren elämän aallokkoon, sen iloihin ja kipuihin, koettelemuksiin ja arjen suloiseen turvaan – kun on usko, johon nojata ja rinnalla saattajia. Syviä tuntoja keventää raikas huumori: ”Kunpa voisin asettua hetkeksi koiran turkkiin. / Tuntea sen lämmön / karkumatkojen tuoksun / ja myllätyn kukkapenkin ilon. Paijaavia sormia riittäisi.”