Postmoderni arkkitehtuuri tuo mieleen iloisen värikylläiset 1980-luvun rakennukset, vanhojen tyylikausien häpeilemättömän jäljittelyn ja suuren yleisön arkkitehtuurimieltymyksiä kosiskelevan populismin. Arkkitehtuurin postmodernismissa oli kuitenkin kyse huomattavasti syvällisemmästä murroksesta kuin rakennusten ulkomuotoa koskevasta muoti-ilmiöstä. Postmodernismi muutti peruuttamattomasti käsitystämme ihmisen ja rakennetun ympäristön välisestä suhteesta ja arkkitehtuurin taiteellisesta tehtävästä.

Arkkitehti Anni Vartolan väitöskirja Kuritonta monimuotoisuutta: postmodernismi suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa on uraauurtava tutkimus postmodernismille annetuista tulkinnoista, arkkitehtien arvomaailmasta ja postmodernin arkkitehtuuriteorian avulla uudistuvasta nykyarkkitehtuurista 1900-luvun loppupuolen Suomessa. Vartola luonnostelee postmodernismin vastareaktiosta alkunsa saaneeksi arkkitehtuuriasenteeksi, joka korosti arkkitehtonista ilmaisunvapautta ja arkkitehtuurin puhuttelevuutta. Se pyrki irti dogmaattiseksi muuttuneesta, oman uudistusmielisen ideologiansa ja arkkitehtuurin merkitysulottuvuuden unohtaneesta modernismista.

Postmodernistinen arkkitehtuurityyli koettiin kuitenkin maamme oloihin sopimattomaksi ja keskustelussa käytettiin poikkeuksellisen vahvaa retoriikkaa. Modernismia pidettiin vakiintuneena ilmaisukielenä, joka symboloi saavutettua kehitystasoa. Se edusti vakavaa taidetta, kun taas postmodernismi edusti kevytmielistä viihdettä. Jopa Alvar Aalto valjastettiin postuumisti viitoittamaan tietä ja toimimaan moraalinvartijana.

Arkkitehtuurin teorian alaan kuuluva tutkimus pohjautuu laajaan teoreettiseen lähdeaineistoon ja arkkitehtuurin postmodernismia käsittelevien keskustelupuheenvuorojen analyysiin. Lisäksi aihetta on lähestytty haastattelemalla kymmentä 1970­-90-luvuilla aktiivista arkkitehtia sekä vierailemalla yli sadassa postmoderniin aikaan sijoittuvassa rakennuskohteessa eri puolella Suomea.