1959. Helenan viimeinen kesä on kuin Helena itse, pitkä ja arvaamaton. ”Minä en ole ihminen, minä olen tosikko”, 16-vuotias Helena ajattelee. Hän muuttaa Mustasaareen, lukee tutkimusmatkailijan kirjaa Pääsiäissaaresta ja haaveilee seikkailuista. Kesän lopussa alkaa kuitenkin toisenlainen matka.

1849. Sergei on uneksinut vallankumouksesta. Nyt hän seisoo Pietarissa teloituslavalla ja pelkää.

2012. Veka on menossa osastohoitoon, mutta antaakin linja-auton viedä hänet Louhurantaan, jossa suvulla on mökki. Pako on ainoa keino jäädä henkiin, ehkä. Veka ei vielä tiedä, että samoilla rannoilla on piileksinyt moni muukin. Menneisyys avaa silmänsä ja odottaa.

Anni Kytömäen Finlandia-ehdokkaaksi valittu Kultarinta (2014) oli ylistys metsälle. Kivitasku kuljettaa lukijansa veden ääreen ja kalliolle. Järkälemäinen sukupolviromaani on kirkkaasti ajattelevan kirjailijan rohkea puolustuspuhe mielen ja ruumiin vapaudelle. Teoksessa rinnastuvat järisyttävällä tavalla kallioperä ja ihmisen aivot, oma peruskalliomme.