Ann Jäderlund on muovannut teoksensa kahdestatoista vuosina 1992–2015 kirjoittamastaan runosikermästä. Tämä hienostunut kokonaisuus luotaa kehon aistillisuutta, nautintoa ja kipua runouden keinoin. Sen keskiössä on rakkauden yksinäisyys: sydämen pohjasta rakastaminen on sitä, ettei voi rakastaa ketään. Jäderlundin lyriikka on haurasta mutta vahvaa, mystistä mutta kutsuvaa, välillä brutaalia mutta aina tavattoman kaunista.

Ann Jäderlund on katseen runoilija. Silmän ja näkemisen lisäksi keskeisiä motiiveja ovat vesi, puut, valo ja värit. Myös rakkaus on hänen maailmassaan näkemistä: ”Olet tuntematon / mutta minä / näen sinut.”

Jäderlundin runokieli ankkuroituu vahvasti fyysiseen maailmaan mutta pakenee haltuunottoyrityksiä. Siitä väreilee tavaton voima. Lukijalle kokemus voi olla käsittämätön, kaunis ja kauhea.

Alkuteos: djupa kärlek ingen (2016). Suomentanut Jyrki Kiiskinen.