Suomen ulkopolitiikkaa kylmässä sodassa oli menestystarina. Se sisälsi kuitenkin kääntöpuolen, jolla oli seurauksensa: suomettuminen. Se esti näkemästä ajoissa Neuvostoliiton romahduksen, heikensi itsetuntoa ja kolhi vallan kolmijakoa.
Myöhemmin 1990-luvulla Suomi harjoitti rohkeaa ulkopolitiikkaa, liittyi Euroopan unioniin ja Naton kanssa solmittiin rauhankumppanuussopimus. Suurvallat keskustelivat 1997 Helsingissä Naton laajennuksesta ja Kosovon rauha saavutettiin suomalaisvälityksellä.
Maailman turvallisuusrakenteiden iso kuva muuttui pian 2000-luvun alussa ja Suomi tuli taas käännekohtaan. Keskustelu vaihtoehdoista oli vaikeaa, ulkopoliittinen johtojärjestys alkoi hajota, kun pääministeri johti EU-politiikkaa ja presidentti keskittyi YK:hon ja Venäjään. Yhteisten ja kansallisten tavoitteiden luominen vaikeutui. Valtiojohto alkoi kulkea selkä edellä tulevaisuuteen. Suomettumisen pesänselvitys keskeytettiin.
Ulkopolitiikka hajosi vähitellen projekteiksi, mikä selittää heikon tuloksen turvaneuvostovaalissa 2012, konsensuksen päättymisen euroalueen kriisin hoidossa ja ehkä muita takaiskuja.
Tässä kirjassa Alpo Rusi käsittelee ulkopolitiikan sisäpoliittisia taustoja ja kuvaa tapahtumia ja päätöksentekoa - myös omien kokemustensa kautta - ja korostaa, että ilman menneisyyden ymmärtämistä on vaikea rakentaa tulevaisuutta ja palauttaa toimiva vallan kolmijako poliittisen järjestelmän perustaksi.