”Terve mieshän sie olet. Siulla on vielä kovasti iloa tuosta noin, se sanoi ja taputti etusormellaan hepin päätä. No mie menen, tule kohta perässä kylmään veteen, kyllä se siitä asettuu.”

On pojan viimeinen kesä ennen koulun alkua. Vielä on lupa olla lapsi, kolkata rottia kivillä ja kasvattaa russakoita purkissa. Joskus poika nyppäisee lutikan patjan alta, joskus laskee sen soppakattilaan. Teko on hiljainen mutta kohteet tarkkaan valittuja.

On kylä itäisessä Savossa. Lähistöltä Tulilahdesta on löytynyt kaksi ruumista; aikuiset saavat puhuttavaa. Rantaan lipuu kanootillaan kulkuri, haastaa vierasta kieltä ja tarjoaa pojalle keksejä. Hän voi olla murhamies, natsi ainakin. Kerviskä panee ovensa säppiin.
On kesä 1959, isä on kuollut ja kyläkauppa äidin harteilla. Vuoden päivät on syöty perunaa ja kastiketta.
On yksi päivä, auringon paahde hidastaa liikkeen ja saa kielen malttamaan. Silti ehtii rakentaa pommin ja nähdä uimareissulla Lillin paljaat rinnat.

Aki Luostarinen on kirjoittanut 30-vuotisen runoilijanuransa jälkeen toisen romaaninsa päivästä, joka jää mieleen.