Tutkimus tarkastelee postmodernismia suomalaisessa tanssitaiteessa kolmen koreografin teosten kautta. Se monipuolistaa kuvaa suomalaisesta tanssista ja osoittaa, että suomalaisessa tanssitaiteessa tapahtui 1980-luvulla siirtymä postmodernismiin. Kansainvälisessä tanssintutkimuksessa postmodernille on muodostunut oma, kiisteltykin periodimerkityksensä. Vaikka keskustelua postmodernista on käyty jo kauan monilla taiteen ja tieteen aloilla, ei sitä ole vielä tuotu suomalaisen tanssitaiteen yhteyteen. Työ sijoittuu tanssintutkimuksen alalle keskeisinä metodeinaan tanssianalyysi sekä vastaanoton tutkimus, joiden ohella sovelletaan myös historiantutkimuksen menetelmiä.

Reijo Kelan teokset toivat tanssiin omaperäisiä näkökulmia, jotka ilmenivät muun muassa taiteidenvälisyytenä. Suuret paikkasidonnaiset sooloteokset, Ilmarin kynnös (1988) ja Cityman (1989) konkreettisella tavalla tanssin, esityspaikan sekä suomalaisen muuttuvan yhteiskunnan välisiä suhteita. Teokset ilmentävät postmodernia kiinnostusta paikkaan. Yhdistäviä piirteitä amerikkalaisen 1960 1970-lukujen postmoderniin tanssiin ovat erilaiset esitystilat, arkipäiväisen läsnäolo, aktiivinen yhteys katsojaan ja instituutiokritiikki.

Jorma Uotisen tanssinäkemys edusti abstraktia ja visuaalista tanssiteatteria. Ballet Pathetique (Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmä 1989) käsitteli klassista balettia ja tanssijuutta liikkuen sekä koomisen ja traagisen että feminiinisen ja maskuliinisen välillä. Teosanalyysi osoittaa teoksen suhteen klassikoiden uudelleentulkintojen aaltoon. Siinä oli myös läsnä postmodernin taiteen keskeisiä piirteitä kuten parodia, intertekstuaalisuus ja itserefleksiivisyys.

Sanna Kekäläinen on niin sanotun uuden tanssin keskeisiä koreografeja. Santa Maria della Grazia sai ensi-iltansa Zodiakin järjestämillä Uuden Tanssin festivaaleilla (1989 1990). Uusi tanssi on osa laajempaa kansainvälistä ilmiötä, joka alkoi tanssin valtavirran ulkopuolella. Teosanalyysissä postmoderni ja postdraamallisen teoria kietoutuvat yhteen osoittautuen monilta osin rinnakkaisiksi. Keskeisiä piirteitä teoksessa ovat ruumiillisuuden keskeisyys, venytetty aika, hierarkioista luopuminen sekä prosessimaisuus.