"Minussa on kaksi maailmaa - ulottuvuutta. Toinen minä kirjoittaa kirjojani, runoa ja proosaa. Toisessa kirjoitan päiväkirjaa, sitä konkreettista toimivaa - ja toimimatonta. Ne kaksi painivat keskenään, ehkä auttavatkin toinen toistaan."

Aila Meriluodon "Tältä kohtaa" -päiväkirjat alkavat vuodesta 1975. Hän elää itsenäisyyden aikaa. Lapset ovat lähtemässä omilleen ja hän on vapaa nainen. Ailan ympärillä on miehiä, joita hän kutsuu pikku-ukoiksi.

Sitten tulee mies, joka hiljentää rytmin, ja Aila kirjoittaa päiväkirjaansa rakastavansa kuin koulutyttö ja huolehtivansa kuin äiti. Suhde leskeksi jääneen professori Jouko Paakkasen kanssa etenee nopeasti avioliitoksi. "Olen monta kertaa ajatellut, että me ollaan niin onnellisia että minun on kai kiireesti kuoltava ennen kuin se lakkaa."

Rakkaus ei himmene, mutta mies muuttuu. Aila vyöryttää ahdistuneena tekstiä päiväkirjan lehdille, kun Joukolla on yhä pidempiä maanisia juomakausia. "Rakastan Joukoa ja vihaan hänen rappeutumistaan."

Kirjoittaminen kannattelee ja antaa purkautumisväylän. Aila toteaa, että jos joku myöhemmin lukee päiväkirjoja niistä tulee liian synkkä kuva, mutta ne ovat tekstiä juuri tältä kohtaa: purkautumista.

Päiväkirjat kertovat onnesta ja raadollisuudesta. Ne puhuvat oman tilan hakemisesta. Runoilijan elämässä toistuu sama kaava; mies ei kestä naisen menestystä.

Vaikka Aila Meriluoto on kuvannut teoksissaan paljon naiseutta, hän saa kokea jatkuvasti, että on "Lasimaalauksen" tyttö ikään kuin hänestä ei olisi kasvanutkaan aikuista lukijoiden silmissä. "Minua ei päästetä näistä varhaisimmista, luultavasti koskaan enää, eikä käsitetä muita, schade. Minä olen kirjoittanut tärkeimmät tekstini paljon myöhemmin."

"Tältä kohtaa" on myös kurkistus kirjailijan ammatin ankaruuteen. Tulojen epävarmuus syö mieltä ja suhde kustantajaan ja julkisuuteen on ambivalentti. Aila haluaa kirjojensa näkyvän, mutta pelkää julkisuutta ja ahdistuu huomiosta.

Aila Meriluoto kuvaa vanhenemista ja hapristumista lämmöllä ja itseironisesti. Toisaalla on pyrkimys itsenäisyyteen: "Jos joku tulisikin sorkkimaan. Me kai loukkaantuisimme, suuttuisimme: käpälät pois meidän jutuistamme." Ja toisaalla elää turvallisuuden tarve: "Pahinta on tämä tyhjyys. Ei kukaan välitä. Ei kukaan tue, ei edes se keppi."

Päiväkirjan lehdiltä löytyy naisen kaari kolmen vuosikymmenen ajalta. Meriluoto kertoo suhteestaan muihin, mutta ennen kaikkea suhteestaan itseensä. Harvoin pääsee seuraamaan näin läheltä ikääntymistä, luovuttamista ja hiljaista vimmaa, jolla hän katsoo arkeaan, kun yksinkertaisista askareista tulee vuoren korkuisia. Tietoisuus ajan rajallisuudesta tiivistyy dokumentiksi elämästä tältä kohtaa: "Oli jumalainen ilta, istuin ja istuin ja tajusin, että se oli ehkä viimeinen kertani siinä, tänä kesänä tai minään kesänä. Kaikki loisti kultaisena ympärillä, jopa päätalon ikkunaovesta hehkui kulta."