Kirjallisuuden kertomuksilla on aina jo jokin “mieli”. Yhtäältä on kysymys kertomuksen henkilöiden tajunnasta ja sen esittämiseen käytetyistä kerronnan muodoista: kertomuksen sisältämään tarinamaailmaan kuuluvasta, maailmaa tarkkailevasta fiktiivisestä mielestä, jonka kuvaamiseksi klassinen strukturalistinen narratologia on tunnetusti kehittänyt oman täsmällisen terminologiansa ja pakillisen käyttökelpoisia työvälineitä. Toisaalta kirjallista kertomusta sen ulkopuolelta tulkitseva autenttinen lukija joutuu aina, vaikka ei tahtoisikaan, hakemaan ”mieltä” lukemansa tekstin kokonaisuudesta. Teoreettisesti kiinnostava, nyttemmin juuri kognitiivisen narratologian esille nostama kysymys koskee suhdetta kertomuksen a) sisäpuolisen b) ulkopuolisen mentaalisen toiminnan välillä. Tarkkailla ja lukea. Miten nämä kilpailevat näkökannat soveltuvat yhteen