Ekvatiivilauseita ovat kaksi nominatiivimuotoista lauseketta ja olla-verbin sisältävät identifioivat lauseet, esim. Se se on tai Mielikirjailijani on Hilja Haahti. Näiden lauseiden rakenne on klassinen syntaktinen ongelma. Yleisin tapa muotoilla ongelma on kysyä, mikä on ekvatiivilauseen subjekti? Kirja käsittelee ekvatiivilausetta monesta näkökulmasta ja valaisee sen outouden syitä. Ensiksikin todetaan, että lauseen muoto on ymmärrettävissä sen merkityksen symmetrisyydestä käsin: symmetristä lausemerkitystä, samuutta, edustaa symmetrinen lausemuoto, joten lauseessa on kaksi syntaktisesti samanlaista lauseketta. Siis lauseen muodolla ja merkityksellä on yhteys, lauserakenne on ikoninen. Tällaisen lähtökohdan yleistäen ja sitä kriittisesti soveltaen teoksessa katsotaan muidenkin lauseiden rakenteita sekä lauseanalyysin olemusta ja rajoja. Toisaalta teos pohtii ekvatiivilauseen erikoisluonnetta sen tehtävistä käsin, joita ovat nimeäminen, määrittely ja identifiointi. Näitä ekvatiivilauseilla aktiivisesti tuotetaan, ja niissä tiivistyy sanan muodon ja merkityksen dynamiikka, myös erilaisten ns. mahdollisten maailmojen välillä: Kallen painajaisunessa Othello oli John Wayne. Näin katsottuna ekvatiivilause ei enää olekaan symmetrinen, vaan sen lausekkeet voivat olla hyvinkin mutkikkaasti erilaisia. Tämä näkyy varsinkin teoksen empiirisessä osassa. Edelleen ekvatiivilauseen muodon, merkityksen ja käytön suhteista avautuu näköaloja moneen suuntaan. Teoksessa pohdittuja asioita ovat mm. vanhat kysymykset ontologian, logiikan ja kielen suhteista olla-verbin valossa sekä ongelmallisten lauserakenteiden analyyseissa esiin tunkeutuvat tutkijoiden taustaoletukset.
