Lakotojen, siouxien läntisen haaran ja sen suurimman heimon oglaloiden kohdalla ”valkoisen miehen tie” alkoi marraskuun 4. päivänä vuonna 1868, kun Punainen pilvi (Makhpiya Luta, Red Cloud) ja 125 muuta lakotapäällikköä ja -päämiestä allekirjoittivat Fort Laramiessa rauhansopimuksen, jonka mukaisesti näille määrättiin tarkoin rajattu asuinalue Missourijoen (Missouri River) länsipuolelta, suuri siouxreservaatti.
Tutkimuksessani, joka on osa laajempaa Pohjois-Amerikan ja Yhdysvaltain historian monitieteistä tutkimusta, keskityn oglaloiden, valkoisten näkökulmasta merkittävimmän lakota-heimon, vaiheisiin suuressa siouxreservaatissa Red Cloudin ja Pine Ridgen asemilla vuosina 1868 1887. Tutkin intiaaniasiainhallinnon yrityksiä murtaa oglaloiden perinteistä taloudellista, hallinnollista, sosiaalista ja uskonnollista rakennetta. Keskityn erityisesti tutkimaan maanviljelyä, joka intiaaniasiainhallinnon näkökulmasta oli merkittävin tie kohti valkoista sivistystä ja edistystä. Tämä asia on useimmissa tutkimusajanjakson arvioinneissa jäänyt käsittelemättä.
Vuoden 1868 Fort Laramien rauhansopimuksen keskeisenä tavoitteena oli tehdä lakotoista, sotureista ja metsästäjistä, itsenäisiä, omalla palstallaan asuvia ja taloudellisesti omavaraisia maanviljelijöitä. Selvitän, miten ja missä laajuudessa tämä maanviljelyyn vastenmielisesti suhtautuneiden oglaloiden keskuudessa toteutui ja miten sitä näiden keskuudessa toteutettiin. Selvitän myös, miten hallituksen harjoittaman sivistämistoiminnan keskeiset keinot, omavaraisuuden ja individualismin korostaminen, vaikuttivat oglaloiden perinteisen elämänmuodon ja kiinteän heimosidonnaisuuden murtumiseen reservaatissa sekä miten laajaa valkoisten harjoittama lähetystyö ja koulutus olivat ja millainen koulutuksen vaikutus tässä prosessissa oli. Lisäksi tarkastelen, miten intiaani-politiikan keskeiset toimijat, erityisesti intiaaniasiamiehet, täyttivät ja toteuttivat vuoden 1868 rauhansopimukseen sisältyneet sivistämistavoitteiden velvoitteet.
Suureen siouxreservaattiin siirtymisensä jälkeen vajaan kymmenen vuoden aikana oglaloita siirrettiin kolme kertaa asemalta toiselle satojen mailien matkan. Vuoden 1878 syksyn muutto Missourijoen alueelta White Clay Creekin alueelle, Pine Ridgen ase-malle, oli oglaloiden viimeinen. Tuolloin hieman runsaat 17 000 lakotaa viljeli noin 458 hehtaaria, eli noin 0, 005 % suuren siouxreservaatin 9,8 miljoonan hehtaarin alueesta. Noin 6 000 oglalalla ei kuitenkaan viljelyksessä ollut eekkeriäkään maata. Kaikki oglalaperheet asuivat aseman läheisyydessä tiipiissä, ja vain muutama intiaani käytti valkoisten vaatteita.
Vuonna 1887, vajaat kymmenen vuotta Pine Ridgen asemalle muuton jälkeen, suurin osa oglaloista oli siirtynyt kylistään asemalta läheisten jokien ja purojen varsille ja laaksoihin, joita he asuttivat runsaan 100 mailin matkalta. Huolimatta siitä, että asiamiehet vuosittain olivat valittaneet, että nämä eivät halua eivätkä osaa tehdä työtä, oli kaksi kolmasosaa oglaloista ”hylännyt” tiipiin ja rakentanut itselleen hirsimökkejä ja noin puolet perheistä oli aloittanut jonkinasteisen maanviljelyn ja karjanhoidon. Suurimman osan puutarhatilkuista olivat kyntäneet intiaanit, puoliveriset ja squawmenit. Osan viljelyalasta kyntivät aseman maanviljelijä, kolme alueviljelijää tai aseman muut valkoiset työntekijät. Maan muokkasivat todennäköisesti pääosaltaan naiset useimmiten kuokalla, sillä sopivia kyntö- ja maanmuokkauskoneita asemalla oli vähän, kuten kylvö- ja elon-leikkuukoneitakin.
Vuonna 1887 oglalat viljelivät suuren siouxreservaatin alueesta 728 hehtaaria, mikä oli noin 0, 06 % heidän asuttamastaan likipitäen 1,3 miljoonan hehtaarin alueesta. Jokaista hallussaan olevaa hehtaaria kohden oglaloilla oli viljeltynä vain 6 aarin alue. Yhtään palstaa 1 015 oglala-perheellä ei ollut, vaan viljelyala oli edelleen heimon yhteismaata. Oglaloiden pienten ”farmien” viljelyala oli keskimäärin puolen ja puolentoista hehtaarin välillä, ja näiden ”puutarhatilkkujen” tuotto oli perin vähäinen. Lännen alueen valkoisten farmarien tilakoko 1880-luvulla oli keskimäärin 130 138 hehtaaria. Kaksi kolmasosaa oglaloista asui hirsimökeissä. Osittain valkoisten vaatteissa kulki jo ¾ oglaloista, loput käyttivät niitä jo kokopäiväisesti.
Koulutuksen kohdalla kehitys oli hieman parempi: Vuonna 1887 Pine Ridgessä toimi yksi sisäoppilaitos ja kahdeksan päiväkoulua, mikä määrällisesti vastasi vain kuudes-osaa Fort Laramien rauhansopimuksen tavoitteista. Koulutuspaikkojen osalta tavoitteista oli saavutettu kolmannes. Useimmat kouluista olivat huonorakenteisia, ahtaita, vetoisia, kylmiä jne. Lisäksi niiden kaluste- ja varustelutaso olivat puutteellisia. Vaikka koulutus oglaloiden kohdalla kasvoi merkittävästi 1880-luvulla edelliseen vuosikymmeneen verrattuna, osallistui vuonna 1887 kuitenkin vain vajaa kolmannes 1 800 koulu-ikäisestä oglala-lapsesta melko epäsäännöllisesti koulutyöhön. Lukutaitoisia oli hieman yli kolmannes koko oglala-väestöstä. Englantia puhuvien määrä oli hieman korkeampi.
Oglaloista ei intiaaniasiainhallinnon tavoitteista ja optimistisista toiveista huolimatta tullut omavaraisia ”valkoisia maanviljelijöitä” vaan liittohallituksen elättejä, jotka olivat täysin riippuvaisia hallituksen jakamista ruoka- ja muista tarvikkeista. Heidän koulutuksensakin kokonaisuudessaan oli vain peruskoulutusta, joka ei palvellut tavoitetta omavaraisuudesta. Lisäksi kongressi oli varsin haluton myöntämään edes vuoden 1868 Fort Laramien rauhansopimuksen mukaisia määrärahoja. Suhteessa maan kasvavaan varallisuuteen intiaaniasiainhoitoon varatut määrärahat pysyivät alhaisina. Taloudellisuus ja säästäväisyys ohjasivat kongressin ja sen kautta myös asemalla työskentelevien intiaaniasiamiesten toimia. Myöskään intiaanien sivistämiseksi ei intiaaniasiainhallinnon millään tasolla tehty minkäänlaisia esityksiä saati erillistä ”sivistämisohjelmaa” intiaanien sulauttamiseksi osaksi yhdysvaltalaisen yhteiskunnan taloudellista ja sosiaalista järjestelmää. Lopuksi intiaaniasiainhallinnon eri tasoilla usko oglaloiden todelliseen sivistymiseen ei ollut kovinkaan vahva, koska näitä pidettiin paitsi villeinä, laiskoina myös taantuneina ja kyvyttöminä edistymään.
Ei voi välttyä ajatukselta, että intiaaniasiamiesten harteille sälytetty oglaloiden sivistäminen ja saattaminen omavaraisiksi ja tasa-arvoisiksi kansalaisiksi muodostui aikaa myöden vain keinoksi saada oglalat asettumaan aloilleen, hallituksen valvontaan ja holhoukseen, jotta näitä olisi ollut helpompi ohjailla. Maanviljelyn ohella tässä prosessissa korostui keskeisesti yritykset hajottaa oglaloiden perinteinen kiinteä heimosidonnainen elämänmuoto, sukulaisuusjärjestelmä ja päälliköiden arvovalta sekä oglaloiden uskomusten, uskonnollisten seremonioiden että heidän perinteisten arvojensa ja tapojensa kieltäminen. Erilaisuus oli merkki barbariasta, joka piti kitkeä. Sulauttamisen korvasi samankaltaistaminen.
Hallituksen harjoittamien sivistämistoimien näkyväksi tulokseksi muodostuikin omassa talossa asuva, valkoisten vaatteissa kulkeva, rauhaa rakastava, lainkuuliainen, nimellinen kristitty oglala, jonka toivottiin käyttäytyvän kuin valkoinen mutta joka kuitenkin oli erilainen, koska hän ei ollut sisäistänyt yritteliäisyyden, yksityisomistuksen ja individualismin hyveitä, eikä näin ollen voinut olla Yhdysvaltain kansalainen.
