Lastenreuman ilmaantuvuus selvitettiin viiden keskussairaalapiirin alueella 1980, 1985 ja 1990. Se oli lähes sama jokaisena vuotena: 14/100 000. Tulos on yhtäpitävä aiempien väestöpohjaisten tutkimusten kanssa. Koko maan väestöön suhteutettuna 150 lasta vuodessa sairastuu lastenreumaan. Koska hoitotulokset tulehduskipulääkkeillä, kortisonilla ja siihenastisilla reumalääkkeillä (oksikloriini, kultavalmisteet, penisillamiini, sulfasalatsiini) olivat usein epätyydyttävät, aloitimme 1980-luvun alussa - siis ennen metotreksaatin käyttöönottoa - hoidon solunsalpaajilla. Käytimme kahta eri lääkettä: atsatiopriiniä, joka on antimetaboliitti, ja klorambusiilia, joka on alkyloiva aine. Atsatiopriinitutkimuksen 129 potilasta seurattiin 11,6 vuotta, klorambusiilitutkimuksen 79 potilasta 8,5 vuotta. Kaikkia oli aiemmin hoidettu tavanomaisilla reumalääkkeillä menestyksettä. Atsatiopriinistä hyötyi 65 % potilaista, klorambusiilista 75 %. Suhteellisesti useampi tuli klorambusiililla täysin oireettomaksi, mutta sillä oli myös enemmän ja vakavampia sivuvaikutuksia kuin atsatiopriinillä. Mitä useampia reumalääkkeitä potilas oli aiemmin saanut, sitä vähäisempi oli hyöty solunsalpaajastakin. Hoidon keskeytti sivuvaikutusten takia 14 % atsatiopriini- ja 20 % klorambusiiliryhmästä. Sivuvaikutuksille altistavia tekijöitä ei löytynyt. Seurantavuosien aikana kaksi potilasta sairastui leukemiaan ja yksi osoittautui steriiliksi. Koko maan <25-vuotiaiden kuolleisuus ja kaikkien 53 lastenreumaa sairastaneen kuolleen kuolinsyyt selvitettiin 1969-1994. Lapsireumaatikkojen kuolleisuus väheni, enemmänkin kuin vastaavanikäisen väestön. Etenkin kuolleisuus reumaan ja sen komplikaatioihin, ennen kaikkea amyloidoosiin, väheni. Lääkkeiden sivuvaikutuksista ja pahanlaatuisista kasvaimista johtuva kuolleisuus ei muuttunut. Päättelimme, että koko väestöä ajatellen solunsalpaajahoitojen hyödyt ovat haittoja suuremmat. Selvittääksemme koskiko kuolleisuuden väheneminen kaikenikäisiä kroonisia niveltulehduksia sairastavia tutkimme kuolleisuuden ikäryhmittäin vuosina 1977-1993. Se todella väheni, mutta vain ikäryhmässä 15-44 vuotiaat. Yli 65-vuotiailla kuolleisuus jopa lisääntyi. Koska solunsalpaajahoitoihin tuli - aiempien hoitojen osoittauduttua tehottomiksi - enemmän HLA B27-positiivisia potilaita kuin tämän antigeenin esiintyvyys edellyttäisi, halusimme selvittää, onko HLA B27 yleensäkin lastenreumassa huonon ennusteen merkki. Huonon ennusteen muuttujiksi valitsimme atsatiopriinilääkityksen tehottomuuden, amyloidoosin kehittymisen ja tekonivelleikkauksen. HLA B27-positiiviset potilaat olivat yliedustettuina kaikissa kolmessa potilasryhmässä. Lisäksi heillä taudin kesto ennen amyloidoosia tai proteesia oli lyhyempi kuin HLA B27-negatiivisilla. Päättelimme, että lastenreumassa antigeeni HLA B27 on huonon ennusteen merkki.
