Samuel Beckettin vuonna 1953 ranskaksi ja 1958 englanniksi julkaistu romaani Sanoinkuvaamaton (L'Innomable; Unnameable) on löyhän ”trilogian” kolmas osa, jonkinlaista jatkoa teoksille Molloy ja Malone kuolee. On selvää, että tätä trilogiaa ei voi päättää, ja se onkin teoksen eräs sanoma.
Sanoinkuvaamattoman monologin nimetön sankari on ehkä ihminen. Jonkinlaisessa epäpaikassa puhuva hahmo yrittää rakentaa itselleen sijaintia, ulottuvuuksia, ajatuksia, tunteitakin ehkä. Beckett on riisunut romaanistaan kaiken romaanimaisen: juonta ei ole, ei tunnistettavaa tilaa, sivuhenkilöt Mahood ja Mato saattavat hyvinkin olla puhujan kielen tuotosta – kuten tämä itsekin.
Mitä jää jäljelle? Kirjan sankarin tukehduttavasta tilanteesta löytää huumoria, riemua ja lohtua, niin ankarasti Beckett pyrkii kohti ainakin erästä totuutta ihmisestä.
Beckett etsii ja löytää ihmeellisen paikan kielen, ihmisen ja olemassaolon välissä. Hiljaisuus, ehkä kuolema, on lupaus, joka lunastuu pian, aivan pian, ehkä jo seuraavan lauseen jälkeen. Mutta elämä tuntuu jatkuvan. Beckettin sankarin yritys kuvata sanoin kuvaamatonta on yksi merkittävimpiä kysymyksiä ihmisenä olemisesta 1900-luvun kirjallisuudessa.
