Ihminen sopeuttaa elinkeinonsa ja asuinpaikkansa ilmastoon ja luonnonoloihin, jotka ovat suuresti ilmaston määräämiä. Solantie selvitti mikä osuus ilmastolla ja sen määräämillä luonnonoloilla, esimerkiksi metsien ja peltojen tuotantopotentiaalilla ja viljelyn riskeillä, on ollut Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa. Solantie päätteli, että ilmastoon ja sen määräämiin luonnonoloihin sopeutuminen on ollut koko Suomen historian ajan keskeinen asia Suomen asutuksen ja maatalouden kaikissa vaiheissa.
Ennen metallikauden alkua päätoiminen maatalous oli metsästystä epätaloudellisempi vaihtoehto ilmastossa, jossa oli sellainen talvi kuin Suomessa jääkauden jälkeisen lämpökauden päätyttyä. Siten ns. perinteisen maatalouden juuret ajoittuvat Suomessa vasta rautakauden alkuun.
Ihmisen keinot ja kyvyt sopeutua ilmastoon riippuvat väentiheydestä. Liian tiheä asutus luonnon tuottavuuteen nähden on johtanut yleensä vaikeuksiin. Siten ilmaston aiheuttamat riskit maataloudessa voivat kasvaa väestönkasvun seurauksena ilman että ilmasto lainkaan muuttuu.
- Näin kävi Suomessa perinteisen maatalouden loppua kohti kautena 1750-1870. Kun sen jälkeen vapauduttiin omavaraisuuden kahleista, ei nälkäkriisejä ole sattunut sotavuosia 1918 ja 1942 lukuun ottamatta, ei edes kautena 1871-1930, jolloin sattui erityisen tiheään tavanomaista kylmempiä kasvukausia, toteaa Solantie.
Solantie arvioi, mikä oli kovan ilmaston aiheuttamien nälän ja tautien, mikä sodan uhrien ja mikä maastamuuton osuus väestötappioihin. Ensin mainittujen tappioiden osuus on vajaa viidennes, keskimmäisten neljännes ja viimeisten yli puolet. Ihmisten sopeutumista ilmastoon helpotti se, ettei väkiluku kasvanut, kun kotimaan sotarasituksia osattiin paeta maasta muuttamalla.
- Omavaraisessa vanhassa maataloudessa maankäyttö ja viljantuotanto pystytään mallittamaan väentiheyden funktiona, kunhan huomioidaan kasken ja pellon tuotto sekä peltoviljelyjärjestelmä. Ihmisen kyky raivata uutta peltoa sääteli väestön kasvunopeutta, erityisesti kun viljeltiin sekä pellossa että kaskessa ja väkeä oli yli 5 henkeä neliökilometrillä, kertoo Solantie.
Kunkin alueen ilmasto ja väentiheys määritti sen, saatiinko leipä vain pellosta vai myös kaskesta sekä sen, missä määrin elanto saatiin omavaraisesta viljantuotannosta, tervataloudesta sekä metsästyksestä ja kalastuksesta. Solantie osoitti myös miten ilmaston ja yhteiskunnan välinen suhde on ollut Suomen boreaalisissa oloissa ollut kautta historian olennaisesti toisenlainen kuin Keski-Euroopassa.
- Ilmasto on perimmäinen syy Suomen alueelliseen kahtiajakoon niin itä-länsi- kuin etelä-pohjois-suunnassa, kertoo Solantie.
Etelän ja pohjoisen raja kulkee sisämaassa pitkin päätoimisen agraariasutuksen ilmastollista pohjoisrajaa. Se on säilynyt nykyaikaan asti niin talouselämän kuin politiikan rakenteissa. Idän ja lännen jakolinjan länsipuolella routa on paksumpi ja maa syvältä kylmempi kuin sen itäpuolella; paksu routa haittaa metsänkasvua ja kaskien juuresruista, mutta ei pintajuurisempia peltokasveja; peltoruis päinvastoin talvehtii huonosti idän sulassa maassa lumen alla. Nykyään rajan itäpuolella metsäntuoton suhde peltoalaan on suurempi kuin lännessä, ja lännessä taas kotieläintuotanto ja sen tuottama lantamäärä peltohehtaaria kohti ovat suuremmat kuin idässä, mikä näkyy lännen suurempina hehtaarisatoina.
Vanha perinteinen maatalous ja asutus olivat aina 1700-luvulle asti sopeutuneet hyvin ilmaston riskeihin, mikä on ollut elintärkeää kun toimeentulo on perustunut omavaraisuuteen. Nyky-yhteiskunnassa, jossa ilmaston huomioiminen ei enää ole elämän ja kuoleman kysymys, ilmastollisiin riskeihin suhtaudutaan välinpitämättömämmin kuin ennen. Tämä näkyy niissä ”yllätyksissä”, joita ilmasto jatkuvasti Suomen yhteiskunnalle tuottaa.
- Ilmaston ajallisten ja alueellisten vaihteluiden sisältämiin riskeihin havahdutaan vasta kun riskien unohtamisen aiheuttamat seuraukset laukeavat vahinkoina, Solantie pohtii.
Laatiessaan säädöksiä, jotka ohjaavat ilmastosta riippuvia aloja, Suomen päättäjät ja EU:n komissio ovat ottaneet tavakseen manipuloida säädösten tieteellisiä perusteita poliittisista syistä, etenkin soveltaessaan väkisin Keski-Euroopan oloja varten laadittuja säädöksiä Suomeen. Päättäjien tulisi kuitenkin muistaa, että luonto ei suostu noudattamaan lakeja, asetuksia ja direktiivejä, jotka ovat riidoissa sen omien lakien kanssa.
Abstract
The role of climate and related natural conditions in Finland in the history of settlement and agriculture was studied from the first evidence of settlement there in the hologenic climatic optimum up to the present. After the optimum, the climate then cooled again, reaching its present level around the beginning of the present era. This cooling caused the withdrawal of the initial agricultural settlement to the southwestern corner of Finland.
Thereafter, a new growth of agriculture took place as the use of iron made it profitable: in the new, colder climate, log shelters for cows and the collection of sufficient hay for the winter were needed, the effort required being reasonable only when using iron tools. The main cereals were barley and rye, and untill 1200 CE, only those restricted areas were settled where the climatic risks for both of these crops were sufficiently low. After 1200 CE, a new variety of rye, juureinen (root rye), enabled agricultural settlement to expand into regions where the ordinary Scandinavian rye suffered from snow mould fungi on unfrozen ground under snow cover.
By the 16th century, agricultural settlement had reached reached its climatic limit in respect of temperature. During the period from 1550 to 1695, Finns were challenged by both continuous wars and a harsh climate challenged Finns. During this period the population of southern Finland even decreased. It appears that hunger and diseases accounted for only about 18 % of the total loss of population, while war victims accounted for 23 % and emigration 58 %. After these hard times, finally ending with the termination of the Russian occupation in 1720, a period began in which there were only short wars. During this more peaceful period, wildernesses beyond the climatic limit of sustainable agriculture were settled mainly by tar burning for export.
On the other hand, the extensive nature of the traditional agriculture met with difficulties (analysed thoroughly by modelling) due to increasing population, which in turn decreased yields, increased climatic risks and hindered the growth of population. As a result, the centre of gravity of the area of Finnish settlement moved into regions with a harder climate and, so, sensitivity to weather events increased independently of climate, resulting in the severe famine of 1868. In spite of the cooler climate period of 1870-1930, hunger has been absent since 1870 until the present time (except for the war years of 1918 and 1942) due to a radical change in the national economy, ridding Finland of its previous dependence on agricultural yields.
