Etnomusikologian alaan kuuluva väitöskirja
Kirjan voi tilata myös sähköisenä pdf-muodossa Eweline.com:sta
Väitöskirjassa tarkastellaan angloamerikkalaisen populaarikulttuurin, erityisesti pop-musiikin leviämisen vaikutuksia 1960-luvun Suomessa. Analyysin kohteena on sekä julkisuudessa käyty keskustelu populaarimusiikista että musiikillinen ilmiö, jota useissa yhteyksissä kutsuttiin protestilauluksi.
1960-luvun alkuvuosina uusia piirteitä alkoi vakiintua populaarimusiikkia koskevaan julkisuuteen pop-musiikin suosion kasvun myötä. Uudentyyppisten nuorisolehtien ja -ohjelmien myötä esimerkiksi fanius ja tähteys alkoivat saada entistä merkittävämmän aseman.Samanaikaisesti taidemusiikin piirissä, vuosikymmenen alun avantgardististen virtausten jälkimainingeissa, nuorten säveltäjien ja kriitikoiden kiinnostus kääntyi populaarimusiikkiin. Erityisen tärkeänä he pitivät pop-musiikin kokemuksellisuutta ja sosiaalisuutta - piirteitä, joiden katsottiin kadonneen taidemusiikista modernismin myötä.
Tutkimus osoittaa, kuinka nuoren sivistyneistön aloittama keskustelu populaarimusiikista syntyi pitkälti 60-lukulaisen sukupolvikonfliktin hengessä. Ottamalla populaarimusiikin keskustelun aiheeksi nuoret kriitikot ja kulttuurielämän vaikuttajat halusivat korostaa yhteiskunnan järkiperäistä ja moniarvoista tarkastelua ajan sosiologisten teorioiden hengessä. Kuitenkin pian keskusteluun alkoi liittyä toisentyyppisiä sävyjä: kritiikin kohteeksi nousi populaarimusiikin kaupallisuus. Toisaalta myös valistukselliset näkökulmat saivat jalansijaa: keskeiseksi vaatimukseksi muodostui populaarimusiikin tason kohottaminen. Nämä puhetavat vahvistuivat 1970-luvun alussa, jolloin osa keskustelijoista ryhtyi tarkastelemaan populaarimusiikkia marxilais-leniniläisen yhteiskuntateorian perspektiivistä. Kuitenkin kokonaisuudessaan vuosina 1964-1970 käyty keskustelu populaarimusiikista loi pohjan myöhemmälle populaari- ja kansanmusiikin opetuksille ja tieteelliselle tarkastelulle Suomessa.
Musiikkianalyysin lähtökohtana tutkimuksessa on tutkimusaineiston jakaminen korkeaan ja matalaan protestiin. Korkeaa protestia edustaa Helsingin ylioppilasteatterin piirissä syntyneiden laulujen sekä Muksut-yhtyeen ja M. A. Nummisen 1960-luvun tuotannon analyysi. Matalaa protestia edustaa puolestaan Antti Hammarbergin (Irwin Goodmanin) 1960-luvun tuotanto. Näiden kahden välimaastoon asettuu folk-liike, joka kokosi yhteen joukon hyvin erityyppisiä artisteja ja yhtyeitä.
Tutkimus tuo esille, kuinka keskeinen piirre korkeassa protestissa oli musiikillinen moniaineksisuus: lauluissa on vaikutteita niin kotimaisesta kansan- ja populaarimusiikista kuin ulkomaisestakin populaarimusiikista. Lisäksi keskeinen lähtökohta Helsingin Ylioppilasteatterin piirissä syntyneelle musiikille oli brechtiläinen teatterinäkemys ja Hans Eislerin musiikki. Toinen korkealle protestille ominainen piirre, Muksut-yhtyettä lukuun ottamatta, oli konventioita rikkova laulutapa.
Korkean protestin laulut poikkesivat lähtökohdiltaan jonkin verran toisistaan. Kun M. A. Numminen toimi pitkälti avantgardistisen hätkähdyttämisen hengessä, Tapio Lipposen lauluyhtye Muksuille säveltämissä lauluissa haettiin uudentyyppistä emotionaalisuutta suomalaisen kansanmusiikin ja bossa novan tyylipiirteiden yhdistämisellä. Kaj Chydeniuksen Helsingin Ylioppilasteatterille säveltämissä lauluissa lähtökohtana oli alkuvaiheessa brechtiläinen vieraannuttaminen ja tiedostavan musiikin luominen vastakohtana ajan tunteelliselle populaarimusiikille. Kuitenkin vuosikymmenen lopulla laulut yhtenäistyivät tyylillisesti ja myös niissä bossa novan vaikutteet yleistyivät, erityisesti ns. kantaaottavissa rakkauslauluissa. Samoin kuin Lipposen musiikissa myös tässä kysymys oli uudentyyppisen emotionaalisuuden hakemisesta. Kuitenkin järjen (jota manifestoi pitkälti brechtiläiseen estetiikkaan perustuva laulutapa) ja tunteen omintakeisesta yhdistelmästä muodostui ajan symboli, joka kantaa yhä vielä tänä päivänä vahvoja merkityksiä.
Folk-liike ja toisaalta Irwin Goodmanin tuotanto kuvaavat puolestaan sitä, kuinka suomalaisessa 1960-luvun julkisuudessa iskelmäkulttuurin piirteet ja angloamerikkalaisen nuorisokulttuurin eetos limittyivät toisiinsa. Esimerkiksi levy-yhtiöissä folk nähtiin lähinnä muoti-ilmiönä ja iskelmämusiikin uutena suuntauksena. Toisaalta folkin reseptioon oli vaikuttamassa kansanvalistuksen kansanmusiikkikuva. Siten folkin piirissä kansanlaulun prototyyppi oli koululaulukirjojen usein surumielinen ja funktionaalisen harmoniaopin sääntöjen mukaan sovitettu laulu. Tästä huolimatta folk-yhtyeiden ja artistien tekemät omat sävellykset osoittavat, kuinka folkin piirissä oli myös vahvoja pyrkimyksiä luoda omaleimaista musiikkia. Suomenkielisten tekstien nostaminen etusijalle loikin pohjaa 1970-luvun alussa syntyneelle suomenkieliselle rock-lyriikalle.
Toisaalta kuvaavaa on, että folk-sankaruuden leima liitettiin näkyvimmin Irwin Goodmaniin, jonka imago ja laulujen tematiikka sai keskeiset aineksensa muualta kuin folkista. Irwinin lauluissa korkean protestin keskeiseen elementtiin, marssiin, yhdistyi matalan kulttuurin kuvastoa (juoppo, herroja pilkkaava, sivistymätön työmies) ja banaalina pidetty musiikkityyli, humppa. Irwinin protesti sisälsi suoruuden ja reiluuden ja herrojen pilkan rillumarein tapaan, mutta oli monessa kohtaa suorasukaisempi kuin 50-lukulainen vastineensa. Tähän oli keskeisesti vaikuttamassa se, että Irwinin aitouteen liittyi angloamerikkalaisesta populaarikulttuurista omaksuttu individualismia korostava boheemi tähteys.
Väitöskirja on ensimmäinen 1960-luvun suomalaista populaarimusiikkia yksityiskohtaisemmin analysoimaan pyrkivä tutkimus. Siinä yhdistyy toisiinsa musiikintutkimuksen ja yleisen kulttuurintutkimuksen menetelmät. Tutkimus luokin näin uusia suuntaviivoja populaarimusiikin