Suomalaista kansalaisaktivismia ja yhteiskunnallisia liikkeitä on perinteisesti leimannut läheinen kytkentä valtioon ja liikkeiden vahva valtiosuuntautuneisuus sekä hallinnollinen hierarkkisuus ja rauhanomaisuus. Liikkeet ovat tyypillisesti organisoituneet viralliseen yhdistysmuotoon ja ne ovat pyrkineet muutoinkin esiintymään asiallisina ja vakavasti otettavina neuvottelukumppaneina. Liikkeissä on toisin sanoen luotettu enemmän viranomaisten kanssa käytyihin neuvotteluihin kuin suoraan ja konfliktihakuisempaan toimintaan. Tämän orientaation mukaisesti myös yksityisomaisuuden kunnioittaminen on ollut toiminnassa keskeinen periaate.
1990-luvun puolivälin jälkeen suomalaisen kansalaisaktivismin kentällä oli kuitenkin havaittavissa selkeästi tästä perinteestä poikkeavia toiminnan muotoja ja uudenlaisia toimijoita. Nämä liikkeet eivät enää suuntautuneet ensisijaisesti valtioon, vaan ne pyrkivät kohdistamaan toimintansa suoraan niihin tahoihin, joiden ne katsoivat tosiasiallisesti vastaavan paitsi nykyisestä myös tulevasta kehityksestä. Muodon tasolla 1990-luvun liikkeet pyrkivät välttämään kaikenlaisia hierarkkisia ja edustuksellisia rakenteita, koska tällaisten välittävien mekanismien katsottiin uusintavan juuri niitä hallinta- ja kontrollimenetelmiä, joita liikkeet toiminnallaan pyrkivät vastustamaan. Orientaatioltaan liikkeet olivat aidosti globaaleja, vaikka paikallistasolla niille määrittyi myös täysin paikallisia vastustajia. Ne eivät vieroksuneet totuttua konfliktuaalisempia toiminnan muotoja ja yksityisomaisuuden koskemattomuuskaan ei ollut niille loukkaamaton lähtökohta.
Tutkimuksen kohteena on tämä 1990-luvun puolivälissä esiin noussut radikaali yhteiskunnallinen liikehdintä. Tutkimus keskittyy lähinnä eläinoikeusliikkeeseen ja radikaaliekologiseen liikkeeseen, mutta tarkastelee myös liikeaaltoa ja sen mobilisaation edellytyksiä kokonaisuudessaan. Teoreettisella tasolla tutkimus nojaa suurelta osin uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimusperinteeseen ja etenkin Alberto Meluccin ja Sidney Tarrowin esittämiin ajatuksiin. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu kahdesta erityyppisestä osa-aineistosta. Primaariaineiston muodostavat uusimman liikeaallon aktivistien teemahaastattelut. Näiden lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään sekundaarisesti myös liikehdinnän puitteissa tuotettua omaehtoista kirjallista materiaalia.
Yhteiskunnallisille liikkeille 1990-luvulla tarjoutunutta yhteiskunnallis-poliittista toimintatilaa on tutkimuksessa tarkasteltu poliittisen mahdollisuusrakenteen käsitteen valossa. Vaikuttaa siltä, että joistain yksittäisistä - lähinnä globaalin tason - avautumisista huolimatta mahdollisuusrakenne kokonaisuudessaan tarjosi viime vuosikymmenellä aikaisempaa niukemmin toimintatilaa radikaalille yhteiskunnalliselle liikehdinnälle. Tämä on yksi syy siihen, miksi liikehdinnästä ei kehkeytynyt koko yhteiskunnan läpäisevää protestijaksoa, vaan se jäi käytännössä vastakulttuurisen toimintayhteisön sisäiseksi ilmiöksi. Vaikuttaa siltä, että radikaalein protestointi ei ylipäätään enää kanavoidu poliittisiin puolueisiin tai kehity yhdistysmuotoisena, vaan ilmenee erilaisina löyhemmin organisoituina ja muuntuvarajaisina verkostoina.
Tällaisten uutta informaatioteknologiaa hyödyntäneiden verkostojen muodostama liikehdintä sai energiansa eri vaiheissaan eri suunnista. Liikehdinnän perustana olleet sosiaaliset vuorovaikutusverkostot olivat muodostuneet pääosin 1990-luvun alkupuolella vaikuttaneiden anarkisti- ja antifasistiliikkeiden sekä näitä edeltäneen punk-aatteen ja sen ympärille muodostuneen liikehdinnän pohjalta. 1990-luvun puolivälissä liikehdinnän ehdottomana kärkiliikkeenä ja keskeisimpänä liike-energian lähteenä oli eläinoikeusliike. Heti vuosikymmenen puolivälin jälkeen eläinoikeuksien rinnalle ja osin niiden päälle liikeaaltoa dominoivaksi teemaksi nousi yleisempi radikaaliekologia. Vuosituhannen vaihteeseen mennessä ympäristöradikalismin uutta luova innovatiivisuus alkoi hiipua ja liikeaallon johtavaksi teemaksi kehittyi uudenlaiseen kansainvälisyyteen pohjautuva globalisaatiokriittinen liike. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliä lähestyttäessä globalisaatioliikkeenkin energia alkoi ehtyä ja liikeaalto haki jälleen uutta suuntaa. Tässä viimeisimmässä vaiheessa liikeaalto on ammentanut uutta energiaa organisatorisesti ja temaattisesti varsin hajanaisesta, mutta innovatiivisesta ja teoreettisesti haastavasta yhteiskuntakriittisestä liikehdinnästä.
