Kosti Pamilo varttui Karjalan Porajärvellä ja Suojärvellä, missä hän aloitti työuransa 13-vuotiaana puotipoikana. Myöhemmin hän oli pidetty karjalan kielen taitoinen esiintyjä monissa tilaisuuksissa.
Huolestuneena kielen säilymisestä Pamilo ryhtyi opettamaan karjalan kielen kursseilla, tallentamaan tarinoitaan ja kirjoittamaan karjalankielisiä näytelmiä ajatuksella ”Sanuo pidäis, sana jiäy elämäh”. Tähän teokseen on koottu hänen kaskujaan ja näytelmiään. Niitä pohjustavat lyhyet muistelut kotikylistä.
Kosti Pamilolla oli vahva karjalainen identiteetti. Sen neljä peruspilaria olivat suku, kieli, uskonto ja kyykkä. Näiden eteen hän teki paljon työtä ja näistä aiheista hän ahkerasti kirjoitti. Hän osallistui aktiivisesti useiden seurojen toimintaan, tärkeimpinä Helsingin Suojärveläisten seura, Karjalan Sivistysseura (KSS) ja sen kyykkäkerho sekä Helsingin Suomalaiset Ortodoksit. Näiden seurojen tilaisuuksissa hän usein esitti karjalankielisiä tarinoita ja kirjoitti karjalankielisiä näytelmiä esitettäväksi.
Pamilo ei ollut pöytälaatikkokirjoittaja, vaan hänen toiveenaan oli, että kirjoitukset osaltaan auttaisivat pitämään karjalan kieltä elävänä. Tämän toiveen mukaisesti tähän kokoelmaan on koottu hänen kirjoittamiaan näytelmiä ja esittämiään kaskuja.
Kirjan nimi on suora lainaus Elias Lönnrotin käyntiä kuvaavasta näytelmästä, jossa haastateltava Arhippa toteaa ”Sanuo pidäis, sana jiäy elämäh”. Jos kieltä ei käytetä, se kuolee.
Kirjoittamisen ohella Pamilo oli ahkera esiintyjä, ja niin Karjalan Sivistysseuralla kuin suojärveläisillä on ollut merkittävä asema karjalan kielen säilyttämisessä ja elvyttämisessä. Myös muut pitäjäseurat ovat pitäneet yllä karjalan kieltä ja kulttuuria. Tästä esimerkkinä on teoksen näytelmä ”Karjalainen praasniekka”, joka on kirjoitettu Simo Härkösen alkuperäistekstin pohjalta yhdessä salmilaisen Heikki Judinin kanssa. Siinä suojärveläistaustaiset puhuvat varsinaiskarjalaa ja salmilaiset livviä.
Näytelmät tuovat erityisesti esille puhuttua kieltä, keskustelun kulkua eli puheenpartta. Sekä näytelmät että kaskut tuovat kielen ohella esille joitain piirteitä karjalaisesta elämänmenosta. Kaskuista vanhimmat ovat tarttuneet hänen mieleensä aikana, jolloin hän työskenteli puotipoikana Suojärvellä.
Kaskut liittyvät todellisiin – tai joskus kuviteltuihin – tapahtumiin ja henkilöihin. Osa niistä on yleisesti kiertäviä kaskuja, jotka kirjoittaja on sijoittanut Karjalaan. Kokoelman alkuun on valikoitu Pamilon kuvauksia hänen lapsuutensa kotikylistä, Porajärven Pälväjärvestä sekä Suojärven Maimalammista ja Jehkilästä. Näistä osa on kirjoitettu karjalaksi, osa suomeksi. Lyhyet ja hyvin subjektiiviset kertomukset kuvastavat sitä maailmaa, jossa hänen karjalaisuutensa juuret olivat.
Porajärvellä ja Suojärvellä puhuttiin varsinaiskarjalan eteläistä murretta. Aikaisempina vuosikymmeninä julkaistujen tekstien kirjoitusasu on vaihdellut eri lähteissä. Katerina Paalamo on muuttanut tätä teosta varten tekstit nykyaikaisen ortografian mukaisiksi. Samalla tekstiin on tehty pieniä muutoksia, esimerkiksi joitain suomalaisvaikutteisia sanoja on korvattu karjalaisilla.
Kirjan tekstit ovat murretekstejä, ja niissä esiintyvissä kielenpiirteissä on vaihtelua (nygöi/nygöin; auttaa/auttau). Tällaista vaihtelua ei ole yhtenäistetty läpi kirjan. Kirjan lopun sanasto on niin ikään murresanasto, eikä se edusta täysin nykyistä kirjakieltä.
Kirjan kuvituksena olevat valokuvat vievät lukijan mukanaan aitoihin karjalaisiin tunnelmiin.
Pehmeäkantinen kirja, kaksi kuvaliitettä (mustavalkoisia ja värivalokuvia, karttoja, todistuksia ym. dokumentteja), 220 sivua.
