Olin keväisellä luontoretkellä, hitaasti edeten, kuuntelin ja tarkkailin luontoa. Kun lähestyin rautatietä, ratakiskot napsuivat kuuluvasti, kiskoilla kimalteli aamuauringon valo. Radan takainen hangen pinta oli täynnä jänisten tannerrusta. Puput olivat yöllä natustelleet kuormista varisseita heiniä. Hangella oli myös repolaisen viivasuora jälkijono. Hämmästyin, kun eräällä sillalla en oikein uskonut, sitä mitä näin. Olivatko siinä saukon jäljet ja voiko mikään toinen eläin tehdä tuollaisia laskettelu-uria. Lopulta olin varma, että saukko veijari siinä oli temppujaan esitellyt.
Tienreunan pajupensaiden kissat pilkistelivät kodistaan. Pensaiden vierellä oli metsäkanojen jättämiä helminauhoja. Yhtäkkiä lumi pöllähti ja ilma oli yhtä naurun rähäkkää: - Ko peuk, ko peuk, ko peuk hä hä hä hää...
Mietin, että kehtaavatkin mokomat kehuskella rahavarojaan ja lopulta nauraa päin naamaa. Näin ihmistenkin kesken pikkuseikoista tehdään suuri numero ja suurille asioille viitataan kintaalla.
