Hoitosuosituksia on kirjoitettu jo yli 20 vuoden ajan. Niihin on tiivistetty senhetkinen lääketieteellinen tietämys ja hoitokäytännöt lääkärin käyttöön. Sen lisäksi niillä on ollut alusta asti muitakin merkityksiä, jotka liittyvät lääketieteen sisäisiin tai lääketieteen ja ympäröivän yhteiskunnan valtarakenteisiin. Hoitosuositusten määrä on noussut huimasti näyttöön perustuvan lääketieteen myötä. Kun tutkimustietoa on arvioitu kriittisesti on samalla haluttu varmistaa, että käytännön lääkärillä on käytössään tuoreimmat tutkimustiedot. Hoitosuositusten vaikutus hoitokäytäntöihin on kuitenkin ollut hyvin vähäinen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, voisiko hoitosuositusten vähäinen vaikuttavuus olla, ainakin jossakin määrin, näyttöön perustuvan lääketieteen ja yleislääkärin työn lähtökohtien käsitteellisistä eroavaisuuksista johtuvaa. Vuoden 2003 loppuun mennessä julkaistut Käypä hoito -suositukset analysoitiin hoitosuositusten kirjoittajien kehittämää AGREE-arviointikriteeristöä hyväksi käyttäen. Erityistä huomiota kiinnitettiin hoidon vaikuttavuuden esittämiseen sekä siihen, miten tutkimustieto muuttuu suosituksiksi. Lisäksi tutkimuksessa analysoitiin hoitosuositusten käyttöön liittyviä ilmiöitä kuten hoitosuositusten käytön arviointia, hoitokäytäntöjen yhtenäistämistä, hoidon laadun parantamista, hoitosuositusten sekä yleislääkärin välisiä valtasuhteita ja tutkimustiedon soveltamista yksittäisen potilaan hoidossa. Hoidon vaikuttavuus esitettiin hoitosuosituksissa vaihtelevasti. Parhaimmillaan niissä määriteltiin kliinisen merkittävyyden rajat, joita vasten hoitojen tehokkuutta voidaan arvioida. Osassa näytönastekatsauksia ei esitetty tutkimustietoa esitetyn suosituksen perustaksi. Millä perusteilla tai millaisiin arvoihin perustuen suosituksissa esitetään ehdottomia suosituksia potilaan hoidosta, jää epäselväksi. Hoitosuositusten käyttöönoton ongelmana on käsitteiden horjuvuus. Se vaikeuttaa hoitosuositusten vaikuttavuuden arviointia. Hoitosuositusten vaikuttavuuden tutkimuksen tuloksille ei aina löydy järkevää tulkintaa. Sama ongelma koskee hoitokäytäntöjen yhtenäistämistä. Hoitokäytäntöjen yhtenäistämisen tutkimus ei tavoita yleislääkärin hoitokäytäntöjen monimuotoisuutta ilmiönä Hoitosuositusten ja lääkärien valtasuhde on vakiintumaton. Kirjallisuudessa hoitosuositukset esitetään lääkärien päätöksenteon apuvälineinä. Niitä käytetään myös osana yhteiskunnan lääkäreihin kohdistamaa ohjausta, esimerkiksi kiireettömän hoitoonpääsyn kriteerien tukena. On mahdollista, että Käypä hoito -suositukset lääkärikunnan omana toimintana kuitenkin suojaavat lääkärikuntaa yhteiskunnan säätelyltä. Hoitosuositusten rooli tiedon tason turvaajana on työn laadulle oleellinen mutta rajallinen. Hoitosuositusten vaikutukset ovat parhaimmillaan tilanteissa, joissa päätöksenteon epävarmuus liittyy tietopohjan rajallisuuteen. Tutkimustiedon soveltaminen potilaan hoitoon vaatii sekä tutkimustiedon että potilaan tuntemista.
