Vanhusten hoitoa on usein pidetty työnä, joka ei vaadi korkeatasoista koulutusta. Kuitenkin useiden tutkimusten mukaan hyvin koulutettu hoitohenkilöstö tuottaa parempilaatuista hoitotyötä kuin kouluttamaton henkilöstö. Tässä tutkimuksessa hoitotyön laatua ja kustannuksia tutkittiin kahdella hoitohenkilöstörakenteeltaan erilaisella vanhusten lyhytaikaisosastolla. Tutkimuksessa kuvattiin myös helsinkiläisen vanhainkodin lyhytaikaista laitoshoitoa.
Tutkimusosastolla työskenteli sairaanhoitajista muodostettu henkilöstö ja vertailuosastolla perinteinen sairaanhoitajista, perushoitajista ja hoitoapulaisista koostuva henkilöstö. Tutkimusmenetelminä hoitotyön laadun arvioinnissa käytettiin lyhytaikaiseen laitoshoitoon vuoden aikana tulleen 207 henkilön fyysisen ja kognitiivisen toimintakyvyn mittausta sekä hoitojakson alussa että lopussa. Haastatteluun kykeneviä lyhytaikaisella laitoshoitojaksolla olleita asukkaita (126 henkilöä) myös haastateltiin ennen osastolta lähtöä, ja kaikkien hoitojaksolla olleiden henkilöiden omaisille lähetettiin kyselylomake. Myös omahoitajat täyttivät kyselylomakkeen, joka koski heidän hoitamiensa asukkaiden hoitojaksoa. Lisäksi hoitotyön laatua arvioitiin analysoimalla potilasasiakirjat, ja osastojen hoitotyön kustannuksia vertailtiin.
Vanhainkotiin lyhytaikaiselle laitoshoitojaksolle tulleet henkilöt olivat heterogeeninen ryhmä, ja heidät oli ohjattu hoitojaksolle vaihtelevin perustein. Osa tuli omaisen levon vuoksi ja osa kuntoutumaan tai virkistymään. Kaikista hoitojaksolle tulleista henkilöistä yli puolella oli jonkinasteinen dementia, mutta fyysinen toimintakyky osoittautui keskimäärin melko hyväksi. Haastatteluun vastanneista asukkaista noin puolet asui yksin. Asukkaiden fyysinen toimintakyky parani lyhytaikaisen laitoshoidon aikana hieman enemmän tutkimus- kuin vertailuosastolla. Tutkimusosaston asukkaat myös arvioivat useammin kuin vertailuosaston asukkaat selviytyvänsä kotona hoitojakson jälkeen. Hoitojaksolta kotiin lähtevistä asukkaista lähes viidesosa olisi halunnut jäädä pysyvästi laitokseen, hieman useampi vertailuosastolta kuin tutkimusosastolta. Asukkaiden päivittäisistä toiminnoista huolehtimiseen oli suurin osa niin asukkaista kuin omaisistakin tyytyväisiä, kun taas henkisessä ja hengellisessä tukemisessa sekä sosiaalisen hyvän olon edistämisessä koettiin olevan parantamisen varaa. Tutkimusosaston asukkaat arvioivat hoitotyön paremmaksi kuin vertailuosaston asukkaat, kun taas omaiset vertailuosastolla arvioivat hoitotyön paremmaksi kuin tutkimusosastolla. Kirjaamisen arvioinnin perusteella hoitotyö oli tutkimusosastolla suunnitelmallisempaa kuin vertailuosastolla. Hoitotyön kustannuksissa ei ollut juurikaan eroa osastojen välillä.
Hyvin koulutetun hoitohenkilöstön käyttö näytti olevan yhteydessä nykyisten vanhustenhoidon periaatteiden suuntaisiin hoitotuloksiin. Tutkimusosastolla saavutettiin useammin lyhytaikaisen laitoshoidon pitkän aikavälin tavoite: asukkaat kuntoutuivat ja uskoivat kotona selviytymiseen. Vertailuosastolla taas saavutettiin useammin lyhyen aikavälin tavoite: asukkaat näyttivät viihtyvän osastolla. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää vanhusten toimintakykyä tukevan ja edistävän toiminnan suunnittelussa ja toteutuksessa. Jatkossa on hyödyllistä tutkia vanhustenhoidon osastoilla, joilla on eri osuudet erilaisen koulutuksen saanutta henkilökuntaa, millaisella hoitohenkilöstörakenteella voidaan tuottaa sekä laadultaan parasta että kustannuksiltaan kohtuullista hoitoa.