Kunnan erikoissairaanhoidon kustannuksiin voi vaikuttaa. Tutkimuksen virikkeenä oli julkisuudessa usein esitetty väite, että kuntien vastuulla olevat erikoissairaanhoidon kustannukset kasvavat rajusti ja että kunnat eivät niihin voi vaikuttaa.
Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa keinoja, joilla kunta voi hallita erikoissairaanhoidon kustannuksia, tunnistaa käytössä olevia ja käyttämättömiä keinoja sekä keinojen käytön esteitä. Tutkimuksessa on teoreettinen osa, jossa jäsennetään kustannusten hallintakeinoja. Tutkimuksen empiirinen aineisto kerättiin kuudesta HUS:n jäsenkunnasta: Helsingistä, Espoosta, Keravalta, Hyvinkäältä, Lapinjärveltä ja Siuntiosta. Erikoissairaanhoidon kustannusten nousua selittävät useat tekijät mm. väestön ikääntyminen, yleinen kustannusten nousu, kasvavat tarpeet, uudet diagnosointi- ja hoitomenetelmät jne. Lisäksi tutkimuksessa nousivat esille: lääkäreiden jatkohoitoon ja tutkimuksiin lähettämisen kynnyksen madaltuminen, potilaiden hoitaminen väärissä paikoissa, HUS johtamisen puutteet sekä henkilöstöön liittyvät tekijät kuten perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon lääkäreiden kokemattomuus, henkilöstön vaihtuvuus, työvoimapula ja ”reppulääkärit”.
Kunnilla on käytettävissään kuusi keinoryhmää kustannusten hallinnassa. Näitä ovat tarpeisiin ja kysyntään vaikuttaminen, tarjontaan vaikuttaminen, käyttötilanteen hallinta, organisaation kehittäminen, ostaja- ja omistajaohjaus. Kunnat voivat vaikuttaa kustannuksiinsa sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä.
Keinoja on siis runsaasti ja monelle näistä ei ole edes käytön esteitä. Käytön esteistä nousevat esille henkilöryhminä lääkäri- ja hoitaja-ammattikunnat, poliittiset päättäjät sekä kunnan ja HUS:n johto. Merkittävä este on yleinen muutosvastarinta. Muita esteitä ovat eduskunta, rahan ja resurssien puute sekä toiminnan suuruus.
Erikoissairaanhoito ja terveydenhuoltoa johdetaan arviotiedolla. Toimenpiteiden vaikutuksia ei seurata järjestelmällisesti tai ne puuttuvat kokonaan. Seurantajärjestelmät ovat puutteelliset, tai jos niitä on, käyttö ei ole yleistä. Lisäksi johtamisen näkökulmasta erikoissairaanhoidon kustannukset ovat osin tai jopa lähes isännättömiä. Kunnissa kustannusvastuuta ei ole annettu kaupunginjohdosta riittävän alas terveysasemien johtoon. Poliittisella tasolla vastuuta ei ole myöskään selkeästi määritelty. Tahtoa kuitenkin löytyy, sillä terveysasemien johto haluaa kantaa vastuuta kustannuksista. Kunnat ja HUS:n vastakkainasettelu on arkipäivää. Kunnat kokevat voimattomuutta ostajina ja omistajina. Niissä nähdään, että HUS sanelee ja kunnat maksaa. Hoitotakuun lakimuutos vahvisti asetelmaa entisestään, koska sairaanhoitopiireille on säädetty järjestämisvastuu. Yhteistyö lienee tehokkain keino ristiriitojen ratkaisemiseksi. Yhteistyötä on jo tehty lääkäreiden ja johdon välillä sekä kuntien ja henkilöstön välillä. Konkreettisia lopputuloksia on syntynyt, kuten hoitoketjut, hoidon porrastukset ja koulutukset.
Kunnissa ei ole kokonaisvaltaisia hankkeita, joissa olisi tavoitteena erikoissairaanhoidon kustannushallinta. Kunnissa on kuitenkin käytössä useita keinoja. Keinoista on eniten käytetty osaamisen varmistamista, tarjontaan vaikuttamista, organisaation rakenteiden kehittämistä sekä hoidon porrastusta. Tärkeimmät käyttämättömät keinot liittyvät organisointiin, prosessien kehittämiseen, osaamisen kehittämiseen ja yhteistyöhön sekä johtamiseen. Jos kunnat voisivat käyttää näitä keinoja vapaasti itsevaltiaan tavoin, niin empiirisen aineiston mukaan HUS:n kunnat voisivat alentaa erikoissairaanhoidon kustannuksia n. 100 milj.euroa/vuosi. (oletus, että taustatekijät säilyvät ennallaan)
Kunnissa pitää tehdä pieniä ja isoja päätöksiä. Ennakoivaan terveydenhuoltoon tulee panostaa. Se tulee nähdä hallintorajat rikkoen. Perusterveydenhuollon lääkärillä tulee olla aikaa hoitaa potilaan hoitoketjun päällikkyys. Terveyskäyttäytymiseen ja terveyspalveluiden käyttämiseen tulee vaikuttaa nykyistä enemmän. Lähetehallintaa tulee lisätä; vastuu tästä on perusterveydenhuollon esimiehillä. Tärkeitä ovat myös HUS:n erikoislääkäreiden antamat palautteet lähettävälle lääkärille. Hoidon porrastuksissa tulee huolehtia samalla resursseista ja osaamisesta. HUS:n hallitus vaatii uudistamista siten, että hallituksen kokoa pienennettäisiin 4-8 jäseneen ja jäsenten valinnassa korostettaisiin osaamista. On myös syytä pohtia, voisiko kokeilla jollakin alueella perusterveydenhuollon, vanhustenhuollon ja erikoissairaanhoidon palvelujen yhteen niputtamista. Yleensä terveydenhuollossa on aika rikkoa hoitaja-lääkärisiiloihin perustuva johtaminen sekä muuttaa johdon rekrytointikriteereitä. Paras tutkija tai asiantuntija ei ole aina se sopivin esimies.
Erikoissairaanhoidon kustannuksia ei tule tarkastella vain kunnan näkökulmasta. Pahimmillaan voi käydä niin, että kunta tai erikoissairaanhoidon toimija minimoivat kustannuksiaan, mutta lopputuloksena voi syntyä kuitenkin kustannusten kasvua. Olisi järkevää keskittää rahoitus ja ohjaus yhdelle toimijalle. Näin myös eri toimijoiden osaoptimoinnit poistuisivat.