Paavot kehiin” on suomalaisten studiomuusikoiden käyttämä humoristinen sanonta. Paavot-sanalla tarkoitetaan tässä yhteydessä musiikkistudioissa käytettäviä oheislaitteita, joilla soittimien ääntä voidaan sähköisesti muuttaa. ”Paavot kehiin” -sanonnalla viitataan toimintaan, jossa oheislaitteita käyttämällä ehostetaan muuten tylsiksi koettuja sovituksia tai sävellyksiä. Sanontaan liittyy kaksi väitöskirjan kannalta keskeistä aihetta. Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisen levytetyn iskelmämusiikin sointiväriä ja siinä tapahtunutta muutosta 1960-luvulta 1980-luvulle. Toiseksi käsitellään sitä, miten musiikkiteknologia muutti musiikkituotantoa ja kuinka äänitetuotannon ammattilaiset suhtautuivat uusiin laitteisiin ja soittimiin. Populaarimusiikin eri lajeista iskelmämusiikki valittiin tutkimuskohteeksi siksi, että se on varsin konservatiivinen joidenkin musiikillisten piirteiden suhteen. Iskelmän sointiväri on kuitenkin muuttunut huomattavasti 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tämä johtuu suurelta osin uusista sähköisistä soittimista ja äänentallennuslaitteiden kehityksestä. Tutkimusaineistona on aikakauden iskelmäammattilaisten haastattelut, äänitteet ja suomalaisista musiikkilehdistä koottu materiaali. Haastatellut henkilöt kuuluvat kolmeen eri ammattiryhmään: sovittajiin, studiomuusikoihin ja äänittäjiin. Äänitteitä valittiin systemaattiseen kuunteluun kuudelta iskelmäartistilta: Danny, Fredi, Katri Helena, Kirka, Paula Koivuniemi ja Matti ja Teppo. Iskelmämusiikin tuotantoa ja musiikkiteknologian vaikutusta siihen esitellään sovittamisen, studiossa soittamisen ja musiikin äänittämisen näkökulmista. Tärkeimpiä muutoksia sovittamisessa olivat siirtyminen moniraitaäänittämiseen 1970-luvulla ja moniääniset syntetisaattorit ja sekvensserit 1980-luvulla. Moniraitaäänittämisen vuoksi sovitusten ei enää pitänyt olla yhtä valmiita levytyksen alkaessa kuin aiemmin. Sovituksia voitiin muuttaa aina miksausvaiheeseen saakka. Syntetisaattorit ja sekvensserit liittyivät 1970-luvun lopun diskomusiikkiin. Musiikin piti kuulostaa mekaaniselta, minkä saavuttamiseen nämä laitteet sopivat hyvin. Osa akustisista soittimista voitiin korvata syntetisaattoreiden avulla. Jotkin vanhat sovituskonventiot kuitenkin säilyivät uusista laitteista huolimatta. Moniraitaäänittäminen muutti studiomuusikoiden työskentelyä studiossa. Muusikoista tuli yhä useammin apulaissovittajia, joilta sovittajat saattoivat pyytää ideoita. Jotkut tutkimusajanjaksolla markkinoille tulleet uudet sähköiset soittimet koettiin uhkaksi muusikoiden työllisyydelle. Esimerkiksi 1970-luvun jousikoneilla ja 1980-luvun syntetisaattoreilla ja sämplereillä voitiin soittaa jousisektion osuudet. Tuotannon kannalta kyseessä oli merkittävä säästö, sillä jousiryhmiin kuului yleensä 8-12 muusikkoa. Joidenkin studiomuusikoiden laitevarustus kasvoi, sillä heidän oli hankittava uusien musiikkityylien vaatimia soittimia ja oheislaitteita. Syntetisaattorit ja sähkökitarat oheislaitteineen nousivat tutkimusajanjakson aikana merkittävään asemaan iskelmien tuotannossa. Näitä kahta soitinta ja niissä tapahtunutta kehitystä tarkastellaan tutkimuksessa yksityiskohtaisemmin. Tutkimuksessa käydään läpi iskelmämusiikin äänittämisessä tapahtuneita muutoksia. Kirjassa esitellään tutkimusajanjaksolla toimineita studioita ja niissä käytettyä studiotekniikkaa. 1970-luvulta lähtien miksauksen merkitys kasvoi huomattavasti moniraitanauhureiden vuoksi. Lisäksi studioissa käytetyt oheis- ja efektilaitteet lisääntyivät 1980-luvulle tultaessa, joten miksaukseen tuli paljon enemmän mahdollisuuksia. 1990-luvun alkuun asti vinyylilevy ja C-kasetti olivat tärkeimmät ääniteformaatit iskelmämusiikin julkaisussa. Kummallakin formaatilla oli omat tekniset rajoituksensa, jotka äänittäjät joutuivat ottamaan huomioon työssään. Tutkimusta varten analysoitiin kuuden suositun iskelmäartistin koko LP-levytuotanto vuosilta 1965-80 eli yhteensä 634 iskelmää. Ääniteaineiston perusteella seurattiin, milloin tietyt soittimet tai laitteet tulevat käyttöön suomalaisessa iskelmätuotannossa, mitkä soittimet jäävät pois käytöstä ja mitkä soittimet ovat vain lyhytaikaisia muotioikkuja. Esimerkiksi 1970-luvun jälkipuoliskolla levyille soitettujen syntetisaattoriosuuksien määrä kasvoi ja sähkökitaroiden sointivalikoima laajeni efektilaitteiden käytön myötä. Joidenkin informanttien mukaan suomalaisen iskelmämusiikin laatu laski 1980-luvulla. Heidän käsityksensä mukaan uusilla laitteilla aikaansaadut kiehtovat sointivärit nousivat sovitusten pääasiaksi eikä kappaleiden melodiaan ja harmoniaan enää kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Tutkimuksessa esitellään informanttien käsityksiä aiheesta. Toisaalta yleisö tuntui hyväksyneen musiikkiteknologiset innovaatiot, sillä tarkastellut artistit säilyttivät suosionsa, vaikka levyjen tuotantoprosessi huomattavasti muuttuikin. Tutkimuksessa sovelletaan Everett Rogersin kehittämää innovaatioiden diffuusio -teoriaa. Diffuusiotutkimus etsii syitä sille, miksi jotkut innovaatiot ovat nopeampia leviämään ja helpompia omaksua kuin toiset. Musiikkiteknologian tutkimuksen kannalta diffuusioteoria on käyttökelpoinen. Innovaatio voi olla uusi laite, idea tai käytäntö. Suomalainen iskelmätuotanto omaksui jotkut innovaatiot nopeasti. Tähän vaikutti ainakin se, että näiden innovaatioiden avulla tuotantoa voitiin tehostaa. Toiseksi innovaatioiden omaksumista nopeutti se, että iskelmätuotannossa oli tärkeää seurata kansainvälisiä vaikutteita. Varsinkin 1970-luvulla käännösiskelmiä levytettiin paljon. Osa äänitetuotannossa käytetyistä innovaatioista ei koskaan päässyt leviämään korkean hinnan vuoksi. Populaarimusiikin tuotantoa laajemmin ajatellen voidaan havaita, että innovaatio ei aina syrjäytä edeltävää laitetta tai käytäntöä, vaan vanhat soittimet tai laitteet saatetaan ottaa uudelleen käyttöön.
