Monet kansanrunot kuvaavat karhunpeijaisia, jotka ovat säilyneet lähes tähän päivään saakka suomensukuisilla kansoilla. Niihin liittyvä häiden, kuoleman ja uudelleensyntymisen dialektiikka juontaa kaukaa muinaishistoriasta. Suuren Äidin ja Karhun palvonta ajoittuvat molemmat jokseenkin samalle aikajanalle ja heijastuvat edelleen monissa karhukarnevaaleissa kautta Euroopan. Molempia luonnehtii esivanhempien ja vainajien palvonta sekä syklinen ajanlasku, elämän ja kuoleman, hedelmällisyyden ja luonnon kuihtumisen vuorottelu. Saunapyhäkkö sekä hikoilumaja omaavat nekin hienovaraisia kytköksiä alku-uskontoon, jossa maailmanjärjestys luotiin ja uusinnettiin yhä uudelleen symbolisessa kohtutemppelissä Suuren Karhun tähtikuvion sekä symbolisen karhunpesän edustaessa elämän alkulähdettä ja ajast-aikaa/tilaa, jonka avulla muinaisuuden ihminen löysi suuntansa ja vuotuiskierron kiinnepisteet.
Karhumytologia sisältää lukemattomia kansainvälisiä karhutarinoita ja kansantaruja, joiden erottaminen historiallisesta muinaisuudesta on iso haaste. Kaukaa historiasta juontavia tarinoita karhujen kanssa avioituneista neidoista sekä karhunjumalattarista löytyy myös kautta maailman. Arkeomytologia ja sukupuolentutkimus ovat mullistaneet muinaisuuden tutkimuksen uusilla tulkinnoilla esipatriarkaalisista, jopa matriarkaalisista kulttuureista.
Karhumytologia ja Suuri Äiti nostaa esiin matrikulttuurisen menneisyyden. Se osoittaa muun muassa arkeologisten löytöjen, Venus-figuurien yhteyden toiseen vähän tutkittuun, varsin mystiseen aiheeseen – elämänvoiman ja uudelleensyntymisen karhu-uskontoon. Tietokirja punoo näiden löydösten ja ilmiöiden välisistä yhteyksistä kutkuttavan katsauksen alkukantaiseen pyhäkköön, luolakarhun pesään, eri kulttuurien hikoilumajoihin sekä niille yhteiseen feminiinisen elämänvoiman symbolikieleen.
