Sota ja neuvostomiehitys olivat tuhota virolaisen kulttuurin. Sivistyneistö pakeni kymmenin tuhansin länteen, toiset karkotettiin Siperiaan, ja kotimaata hallitsi pakkovalta, joka halusi kieltää kaiken mitä itsenäisyyden aikana oli saavutettu. Polttamalla ja kirvein hävitettiin 10 miljoonaa kirjaa, ja ankara sensuuri kahlitsi ilmaisun.
Kirjallisuus ja muu taide kuitenkin säilyi, ja 1960-luvulla se nousi uuteen kukoistukseen. Miten se oli mahdollista, kysyy tämä kirja ja etsii vastausta kuvaamalla virolaista kulttuurielämää suomalaisin silmin. Ero Suomeen on suuri, ja näkyville nousee omintakeinen ja koheesiovoimainen kirjallisuuden rakentuminen eri verkostojen tuella. Kirjailijasuvuista ja muista yhteyksistä kertovat havainnollisesti sekä muistelijat että muistelmat.
Selviytymisen tarina jatkui, kun uudelleenitsenäistyminen toi odotetun vapauden ohessa myös mullistuksen kirjatuotantoon. Siitä tuli taas erilaista kuin meillä, ja tässäkin kahden maan vertailu näyttää paljon virolaisesta kirjallisuuden kentästä.
Juhani Salokannel on sekä Suomen että Viron kirjailijaliiton jäsen; hän tuntee perusteellisesti molempien maiden kirjallisuuselämän. Kirjailijat Lennart Merestä Jaan Krossiin ja Jaan Kaplinskista Viivi Luikiin ovat käyneet vuosien varrella läheisiksi tutuiksi ja työtovereiksi. Hän on kirjoittanut elämäkerrat Jaan Krossista ja A. H. Tammsaaresta sekä suomentanut virolaista kirjallisuutta, muun muassa kansalliskirjailija Tammsaaren viisiosaisen pääteoksen Totuus ja oikeus.
