Erityisesti 1890-luvun alussa maamme alttaritaulumaalaus oli hyvin läheisessä kosketuksessa ajan eurooppalaiseen maalaustaiteeseen. Saksalainen Fritz von Uhde tunnettiin meillä erittäin hyvin, ja hänen kansallisilla piirteillä maustettu realisminsa tuli myös meille. Ensi kerran uutuus näki päivänvalon Albert Edelfeltin maalauksessa Kristus ja Mataleena (1890). Kansarunoon palautuva maalaus ei ollut alttaritaulu eikä sellaiseksi tarkoitettu, mutta osaltaan se oli vaikuttamassa pelkoon, että Jeesus ilmestyisi tuohivirsuissa myös kirkon alttarille. Kirkon piirissä sellaista ei mitenkään voitu hyväksyä. Vastustus kulminoitui Jyväskylässä marraskuussa 1892, kun kirkkoneuvosto hylkäsi tilaamansa Eero Järnefeltin valmiin maalauksen Jeesus ja veteen vajoava Pietari perustellen päätöstä maalauksen tummuudella ja kirkon huonolla valaistuksella.

Jyväskylän tapahtumat liittyivät läheisesti Helsingin uuden kirkon - nykyisen Johanneksen kirkon - alttaritaulukilpailuun, joka ratkesi vuoden 1892 alussa. Järnefeltin jättämä kilpailuluonnos oli Venesaarna, joka oli tehty von Uhden hengessä. Luonnoksessa - Gallen-Kallelan sanoja lainaten - "Jeesus seisoi hämäläisessä veneessä ja saarnasi evankeliumia erämaan asukkaille, suomalaisille miehille, naisille ja lapsille, jotka metsätorpistaan olivat kerääntyneet rannalle." Jyväskylään kiiri luonnollisesti tieto tapahtuneesta, ja pelko valmisteilla olleen oman kirkon alttaritaulun puolesta vain kasvoi.

Perusteellisista valmisteluista huolimatta myös Helsingin hanke epäonnistui. Alttaritaulua ei saatu järjestetyn kilpailun pohjalta, vaan siitä hyötyivät Vaasan ja Längelmäen seurakunnat - kilpailussa kaksoisvoiton vienyt Edelfelt maalasi voittajaluonnoksensa pohjalta alttaritaulun Vaasan kirkkoon (1894) ja kilpailussa kolmanneksi tullut Felix Frang-Pahlama (1862-1932) Längelmäen kirkkoon (1895).

Jännitteitä alttaritaulumaalaukseen 1800-luvun lopulla toi myös tilanne, jossa vanhat käsitykset sekä taiteesta että kirkon opista ja yhteiskunnallisesta asemasta muuttuivat ennen näkemättömällä tavalla. Vaikka alttaritauluja maalattiin edelleen paljon vanhan romanttissävytteisen klassisen taidekäsityksen nimissä, oli realismin vähäinenkin käyttö kamppailevan kirkon näkökulmasta arveluttavaa. Oli odotettavissa, että jossain vaiheessa tilaajan ja tekijän näkemykset alttaritaulumaalauksesta erkanisivat liian kauas toisistaan, jolloin yhteisymmärrys joutuisi katkolle.

Tutkimuksesta käy hyvin ilmi, että kirkon ja seurakuntalaisten ensisijainen toive alttaritaulun suhteen ei ollut sen taiteellisuus vaan kyky herättää hartautta ja vahvistaa uskonnollista tunnetta. Tähän toiveeseen vastasi parhaiten Alexandra Frosterus-Såltin (1837-1916), jonka 69 maalausta puhuvat puolestaan. Ennen häntä oli perinteen mukaisesti ahkeroinut hovimaalari R.W. Ekman, joka elämänsä loppuvuosina (1860-1873) maalasi yli puolet maamme alttaritauluista. Alttaritauluista syntyi kuitenkin hyvin helposti erimielisyyttä. Jopa Ekmanin maalauksesta Jeesus siunaa lapsia saatiin Räisälässä 1870-luvun alussa riita aikaiseksi. Yhteiset hankkeet antoivat oivallisen tilaisuuden eri kansanosien välisten jännitteiden kärjistymiselle.