Väitöskirjassa tarkastellaan jälkikoloniaalisen teorian avulla valtasuhteiden ja kolonialismin tuottaman toiseuttamisen purkamista ja (re)konstruoimista alkuperäiskansaliikkeessä. Tutkimusmateriaali muodostuu haastatteluista ja osallistuvan havainnoimisen kautta kertyneistä kokemuksista sekä kysely- ja arkistomateriaalista. Tutkimusaihetta käsitellään kolmella tasolla: maailmanlaajuisella, eurooppalaisella ja pohjoismaisella.

Seurujärvi-Kari arvioi saamelaisliikettä kolmesta näkökulmasta: ylirajaisena ilmiönä, eurooppalaisen kieliperuskirjan kannalta sekä liikkeen autoetnografista merkitystä saamen kielelle. Nämä ovat merkityksellisiä näkökulmia myös saamelaisyhteisölle sen identiteetin ja itseymmärryksen vahvistamiseksi.

Väitöskirja osoittaa, että maailmanlaajuinen alkuperäiskansaliike on rakentanut uudenlaisen ymmärryksen alkuperäiskansaisuudesta (englanniksi indigenism) ja vahvistanut alkuperäiskansojen osallistumisoikeutta päätöksentekoon eri tasoilla. Kansainväliset sopimukset ovat auttaneet yhtenäistämään globaalin diskurssin luomat uudenlaiset käsitteet ja kääntämään ne saamelaisten oikeuksiksi kansallisella tasolla. Pohjoismaisessa kontekstissa saamelaisten identiteetin rakentamisprosessissa saamelaisuuden alkuperäiskansaistaminen tuli tärkeäksi saamelaisliikkeen tavoitteeksi. Saamelaisliike hyödynsi omaa kieltä, jonka avulla saatiin joukkoja liikkeelle ja rakennettiin yhteisön yhtenäisyyttä.