Tutkimuksen kohteena on suomalainen metsästyspolitiikka ja sen institutionalisoituminen vuosi­en 1865-1993 välisenä aikana.
Tutkimuksen tavoitteena on selvittää ihmisen, luonnon ja eläimen välisen suhteen diskursiivista rakentumista ja metsästyksen oikeuttamiseen liittyviä perusteita. Aineisto koostuu metsästyslehtien artikkeleista, metsästystä ja riistanhoitoa käsittelevästä opas­kirjallisuudesta ja muusta hallinnollisesta dokumentaatiosta. Huomiota kiinnitetään metsästä­jään, metsästykseen, luontoon, riista- ja petoeläimiin sekä riistanhoitoon liittyviin kulttuurisiin käsityksiin ja niissä tapahtuneisiin muutoksiin. Konstruktionistista tutkimusotetta käyttämällä tarkastellaan sitä, kuinka ihmisen, luonnon ja eläimen väliseen suhteeseen tuotettiin metsästyspo­litiikan avulla kullekin ajalle tarkoituksenmukaista todellisuutta. Tutkimusajanjakso on jaettu kolmeen periodiin, jotka ilmentävät metsästyspolitiikan erilaisia murrosvaiheita. Sääty-yhteiskunnan ajalle sijoittuvassa ensimmäisessä vaiheessa, vuosina 1865­192.0, metsästystä pyrittiin voimakkaasti rajoittamaan hallitsevan eliitin urheilulajiksi. Metsästä­jäideaalissa korostettiin sivistystä, itsehallintaa ja sensitiivisyyttä eläimen kärsimyksille. Eläinmaa­ilma jaettiin selkeisiin kategorioihin: riistaeläimet nähtiin hyödyllisenä ihmisen taloudelle, kun peto eläimet ja -linnut konstruoitiin yhteiskunnan vihollisiksi ja siten hävitettäviksi. Riistanhoi­dossa keskityttiin erityisesti petojen hävittämiseen. Toisessa vaiheessa vuosina 1921-1961 metsästyspolitiikan suunta muuttuu yhteiskunnassa ja luonnossa tapahtuneiden suurten muutosten myötä. Luokkajaottelu nähtiin uhkana metsästyk­sen tulevaisuudelle ja kasvualustana yhteiskuntapoliittiselle kritiikille. Metsästyksestä haluttiin muovata koko kansan yhteinen riistakantojen hyödyntämismuoto. Jälleenrakennus toi mukanaan luonnon voimakkaan ja tehokkaan hyödyntämisen, joka heijastui myös riistanhoitoon. Riista mer­kitsi kansantaloudellista uusiutuvaa ja viljeltävää luonnonvaraa. Viimeisessä vuoteen 1993 ulottuvassa vaiheessa yhteiskunnan kulttuuri-ilmasto muuttuu eko­logisia ja luonnonsuojelullisia aspekteja korostavaksi. Metsästyspolitiikka ryhtyy painottamaan riistan ja luonnon intressejä korostavaa kokonaisvaltaista luonnonhoidon politiikkaa. Sekä riista­, että petoeläimet halutaan nyt nähdä suojelun ja säätelyn kohteina sekä yhteiskunnan osallisina. Metsästäjäideaalissa korostetaan luonnonhoitajan roolia. Metsästyksen yhteiskunnallisen oikeuttamisen perustelut on sijoitettu kullekin ajalle omi­naisen perusnäkemyksen sisään, joita nimitetään sivistysparadigmaksi, taloudellis-tieteelliseksi paradigmaksi ja ekologis-luonnonsuojelulliseksi paradigmaksi. Nämä paradigmat toimivat kunkin ajanjakson hallitsevina puitteina, joiden sisälle muodostetut perustelut tukivat yhteiskunnassa ih­misen ja luonnon välisestä suhteesta vallitsevaa kulttuurista ilmastoa. Ne myös ilmaisivat tämän suhteen ideaalisen tilanteen. Tutkimus osoittaa, että metsästyspolitiikan toimijat ovat pyrkineet luomaan metsästyksen harjoittamiselle perusteet, jotka kunakin aikana vastaavat yhteiskunnan ja luonnon asettamia vaatimuksia ihmisen ja luonnon väliselle suhteelle. Metsästyksestä on muokattu modernin yh­teiskunnan arvojen kanssa yhteen sopiva luonnonhoidon menetelmä ja eläinkantojen säätelymalli, jossa yksityisten ja yhteisöllisten etujen katsotaan yhdistyvän. Samalla jo varhain muovatut ja ris­tiriitoja aiheuttaneet urheilumetsästyksen periaatteet ovat säilyneet metsästystä ja sen harjoitta­mista ohjaavina normeina. ASIASANAT: Metsästys, urheilumetsästys, metsästyspolitiikka, riista, pedot, luontosuhde, risti­riidat, ympäristösosiologia, yhteiskuntatieteellinen eläintutkimus, konstruktionismi