Historian tarkastelu syventää ymmärrystä psykiatrisen hoitojärjestelmän 1990-luvusta. Mielenterveyden häiriöt ovat yksi keskeisimmistä kansanterveysongelmista myös Suomessa. Vuosituhannen vaihteessa oli esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeellä psyykkisistä syistä jo yli satatuhatta suomalaista. Koko työkyvyttömyyseläkekannasta mielenterveyden häiriöistä johtuvien eläkkeiden osuus oli vuonna 2006 jo 44 prosenttia. Näiden eläkkeiden painottuminen selkeästi muita kansansairausryhmiä nuorempiin ikäluokkiin lisää suuresti niiden kansantaloudellistakin merkitystä.

On arvioitu, että jostakin psyykkisestä häiriöstä kärsii jopa 20-25 prosenttia väestöstä. Suomen psykiatrisessa palvelujärjestelmässä tapahtui 1990-luvulla merkittäviä muutoksia. Psykiatrinen ja muu erikoissairaanhoito yhdistyivät hyvin pitkän erillisyyden historian jälkeen vasta vuonna 1991. Maamme ensimmäinen mielenterveyslaki, vuoden 1993 valtionosuusuudistus ja muut julkishallinnon suuret muutokset sekä syvä talouslama muovasivat järjestelmää. Mielenterveyspalvelut hajaantuivat voimakkaasti. Merkittävästi päätösvaltaa psykiatriassa siirtyi uusille tahoille, pois alan ammattihenkilöiltä ja kuntatasolle saakka. Alan yhteiskunnallinen asema muuttui monimutkaisella tavalla. 1990-luvun muutokset olivat vaihtelevassa määrin suunniteltuja ja ennakoituja, ja niitä on kokonaiskuvan tarkentumiseksi tarkasteltava myös pitkää historiaa vasten. Tässä väitöstutkimuksessa muodostettiin ensin kuvaus psykiatrian pitkästä kehityskulusta länsimaisessa kulttuuripiirissä ja Suomessa sen osana. Näin avautuneesta uudenlaisesta näkökulmasta tarkasteltiin sitten 1990-luvun kehitystä, jota todennettiin käytettävissä olevalla tieteellisellä ja tilastollisella tiedolla. Perimmäisenä tavoitteena oli tulkita tapahtumia 1990-luvun Suomessa osana historian pitkää jatkumoa.