Lastentarhanopettaja, psykologi, psykoterapeutti ja tutkija Tellervo Keinänen tutustui lasten sosiaalistumista sivuaviin tutkimuksiin stipendimatkoilla Ruotsissa vuonna 1947 ja 1949 sekä Yhdysvalloissa vuonna 1950. Näytti siltä, että Suomessa oltiin lasten psykologisessa ja sosiaalipsykologisessa tutkimisessa monessa suhteessa muita maita jäljessä. Ongelmat olivat moninaisia: yhdenmukaisen käsitteistön puute, ryhmätutkimusmenetelmien rajallisuus, suomalaisten yksilötutkimusmenetelmien puute ja tutkimustradition aikuiskeskeisyys. Tutkija käynnisti vuonna 1953 laajan tutkimushankkeen, jonka tarkoituksena oli koota perustietoa esikouluikäisten lasten sosiaalisista suhteista. Tutkimus ei kuitenkaan soveltunut opinnäytetyöksi, koska terminologia ei ollut vakiintunutta, tutkimusmenetelmät eivät olleet soveltuvia eikä tutkittavia ilmiöitä edes ollut olemassa. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin lasten sosiaalisten suhteiden tutkimuksen käsitteistö ja metodiset kysymykset olivat osittain saaneet ratkaisunsa ja tutkittavat ilmiötkin olivat jo löytyneet, joten tutkija päätti palata aineistonsa pariin. Selvästi jäsentyvät tulokset innostivat jatkokysymykseen: mitä näistä lapsista tuli aikuisina? Tutkija keräsi neljänkymmenen vuoden ajanjakson jälkeen tutkimistaan lapsista uuden aikuisaineiston, jota analysoitiin erilaisin nykyaikaisemmin arviointivälinein. Ja taas tulokset herättivät uusia kysymyksiä: miksi lapsista tuli juuri tällaisia aikuisia? Pelkkä riippuvuuksien tarkastelu ei riittänyt, joten oli käytettävä lisäksi uuden tyyppistä kehitystutkimusmallia. Tämä kirja on ajankuva suomalaisesta yhteiskunnasta ja lastenpsykologian teorian ja metodiikan kehityksestä. Samalla se on esimerkki siitä, millaisia panostuksia ja ponnistuksia käytännöllisiin tuloksiin tähtäävä psykologian tutkimus todellisuudessa vaatii.
