Lavansaaren kunta oli viime vuosisadan alussa tunnettu vilkkaasta talonpoikaispurjehduksestaan, ja saaren laivasto oli maalaiskuntien suurimpia. Siihen kuului lähes kahdeksankymmentä rekisteröityä purjelaivaa ja kymmeniä pienempiä purjealuksia. Kivien seilaus Pietariin, Riikaan ja Tallinnaan sekä Itämeren laajuinen rahtiliikenne työllisti purjehduskauden aikana koko työkykyisen asujaimiston, niin miehet kuin naisetkin. Runsaan tuhannen asukkaan lavansaarelaista kylätaajamaa voidaan luonnehtia Suomen selväpiirteisimmäksi merenkulkuyhteisöksi 1900-luvun alussa. Saarella ei ollut viljelyksiä, vaan toimeentulon perustana oli meri ja merenkulku. Talvisin kalastettiin Suomenlahden jäälakeuksilla ja rakennettiin uusia kaljaaseja, mutta sulan veden aikana seilattiin. Lavansaari on yksi niistä Suomenlahden ulkosaarista, joka on ollut jatkosodasta näihin päiviin asti suljettuna siviileiltä lukuun ottamatta lyhyttä aikaa kesällä 1992. Tässä teoksessa seurataan Lavansaaren merenkulun kehitystä ja kasvua 1840-luvulta itsenäisen Suomen alkuaikoihin. Se sisältää runsaasti uutta tutkimustietoa Suomenlahden talonpoikaispurjehduksen historiasta. Vanhat valokuvalöydöt havainnollistavat erinomaisesti aihetta.