Kouluaineista isä tykkää eniten matikasta. Hän on töissä IBM:llä Silicon Valleyssa. Hänen työnsä on pelkkää matikkaa. Minä vihaan matikkaa. Isä tahtoo välttämättä auttaa minua siinä, ja sen takia olen tosi hyvä matikassa, mutta en pidä siitä meteliä, koska olen tyttö.
Näin alkaa yksi James Francon novelleista, tai jutuista. Äänessä ovat teinit, ja ne huokuvat uskottavaa murrosikäistä angstia. Novellikokoelma on saanut nimensä kalifornialaisen pikkukaupungin mukaan, jossa Franco vietti lapsuutensa - Stanfordin yliopiston ja Piilaakson maisemissa.
Kirjailija piirtää häiritsevän mutta kummalla tavalla huvittavan kuvan yhdysvaltalaisesta esikaupungista, raa'asta jenkkiradanvarresta, jossa puhuvat kaupunkiviidakon lait. Suburbian kasvatit käyttävät aikansa päihtymiseen ja känniautoiluun, sekstailuun ja siveellisyysrikoksiin sekä osallistuvat sattumanvaraisiin väkivallantekoihin päähänpistosta; eivätkä nuoret olisi Indietähden kirjallinen taidonnäyte nuoria elleivät he samalla kipuilisi perheidensä ja toistensa kanssa.
Franco tavoittaa amerikkalaisen novelliperinteen hengen kuvatessaan sivullisten joukkoa, vieraantunutta nuorisoa, joka ei analysoi ja selittele vaan toimii ja toteaa. Hän riisuu hahmonsa ilkosilleen ja näyttää heidät paljaina. Kirjan maailma on kirkkaan koruton, jopa järkyttävä, mutta ei sittenkään kylmäkiskoinen, sillä Franco suhtautuu nuoriin sieluihin myötätunnolla.
