Tutkimus pohjautuu viiteen osatutkimukseen, joissa analysoin lastentarhanopettajien ja yleissivistävän koulutuksen opettajien omaelämäkerrallisia kertomuksia. Päätutkimuskysymys oli: Millaiseksi opettajien ihmissuhteisiin perustuva moraali rakentuu uudelleenkerrottuna? Alakysymykset olivat:1. Millaiseksi moraaliseksi horisontiksi rakentuu ihmissuhteisiin perustuva moraali opettajien narratiivisessa identiteetissä? ja 2. Millaiseksi rakentuu ihmissuhteisiin perustuva moraali kerrotuissa kasvatuskäytännöissä? Työtä ohjasi näkemys opettajien ihmissuhteisiin perustuvasta moraalista eräänlaisena äidin kielenä. Feministisen tutkimuksen mukaan identiteetit ovat sukupuolittuneita, ja ihmissuhteisiin perustuvan moraalin historialliset ja kulttuuriset juuret nousevat länsimaissa äitiyden käytännöistä. Narratiivis-biografinen lähestymistapa ohjasi menetelmällisiä valintoja . Tarkastelin kertomuksia käytännön kielenä, moraalisina, moniäänisinä ja dialogisina. Uudelleen kerronnassa tulkitsin opettajien narratiivisen identiteetin moraalista horisonttia kutsumuksen, rakkauden, toivon, muutoksen ja ruumiillisuuden käsitteiden avulla. Ihmissuhteisiin perustuvassa moraalisessa horisontissa ne ilmenevät Toiseen suuntautumisena, jolloin korostuu lasten kuuleminen ja tulevaisuuteen kurottautuminen. Opettajat kertovat identiteettinsä ruumiillisuutensa kautta: erilaiset moraaliset kielet luovat erilaisia odotuksia ja rajoituksia opettajan ruumiillisuudelle. Ristiriitojen keskellä muotoutuva moraalinen horisontti rakentuu ristiriitaiseksi ja epäyhtenäiseksi. Ihmissuhteisiin perustuva moraali konkretisoitui kertomuksissa ruumiillisena työnä, jossa monet hiljaiset äänet, kuten koskettaminen, ja läheisyys tulivat kuultaviksi. Ruumiinasennon käsitteen avulla kuvasin opettajien ruumiillisuuden moniäänisyyttä ja sitä, että Toiseen suuntautuvia, ihmissuhteisiin perustuvan moraalin asentoja voidaan helposti pitää ei-suotavina tai vähäarvoisina
