Yksinäisen kulkijan mietteitä (kirjoitettu vuosina 1776–1778, julkaistu postuumisti vuonna 1782) on Rousseaun tuotannon päätepiste ja tiivis yhteenveto. Sen kymmenessä esseessä, "kävelyssä", tekijä on milloin valistusfilosofian kriitikko, moraalin, uskonnon ja yhteiskunnan pohdiskelija, luonnontieteilijä, ajatustensa vuoksi vainottu julkisuuden henkilö, milloin taas ulkoilmassa käyskentelevä luonnon tarkkailija ja uneksija. Omaelämäkerralliset muistelut täydentävät hänen aiemmin kirjoittamiaan Tunnustuksia. Kävelyretkillään Pariisin liepeillä ja Sveitsin vuoristossa Rousseau havainnoi kasveja ja haltioituu luonnosta. Hän pohtii hyvettä, valehtelun olemusta ja hyväntekeväisyyttä ja tekee havaintoja lapsista. Hän käy dialogia oman itsensä kanssa ja kuvaa sielunliikkeitään, uneksunnan ihanuutta ja mielenrauhaa, mutta myös sisäisiä kärsimyksiään ja konfliktia "maailman" kanssa. Pohdiskelujen lomassa kirjoittaja herättää eloon muistikuvia, elokuvanomaisen tarkasti piirtyviä kohtauksia aikaisemmasta elämästään.
Kirjan teemoista luonnossa kävely ja uneksunta vetosivat romantiikan ajan kirjailijoihin. Sitäkin ajattomampia ovat pohdinnat yksinäisyydestä – kohtalosta johon Rousseau näki olevansa tuomittu.
