Minä luulin, että sellaisia ihmisiä kuin Kaapo, niin outoja, mieleltään paleltuneita, ei ole olemassa. Eikä sellaisia avioliittoja ja ihmissuhteita, kuin minun ja Kaapon.

Olen kokenut paljon lähisuhdeväkivaltaa. Yksikin kerta olisi ollut liikaa. Väkivaltaa enteilevät ilmeet ja eleet. Pakkoseksi, uhkailu ja murhayritykset. Kaapo on omistanut väkivallalle parisuhteemme, elämänsä ja minun elämän, kodin, lomareissut ja metsäretket.

Olen toivonut ensin vuoden, sitten vuosikymmenen ja lopulta yhden sukupolven ajan, että mies muuttuisi. Että hän luopuisi ”itäisestä viisaudesta.” Lopettaisi pitämästä Stalinia ihannekuvanaan. Luopuisi, tai ainakin vähentäisi itsensä villitsemistä motivaatiopulloillaan. Ettei hän pakottaisi seksiin vaatimalla, että sillä keinolla lapset saavat unirauhan. Ettei mies kiristäisi palkkarahojani, passauttaisi itseään kohtuuttomasti, ei uhkailisi lähisukulaisiani, eikä murhaisi minua. Haluan elää rauhallista ja onnellista perhe-elämää.

Uhkailu on tuottanut Kaapon toivoman tuloksen. En uskalla puhua, paeta - en yksin, enkä lasten kanssa. Väkivaltaisten vuosikymmenten aikana olen oppinut lukemaan miehestä heikkoja signaaleja. Sen taidon avulla pystyn ennakoimaan tulevaa ja saan siitä taidosta jonkinlaista suojaa. Mies onnistuu kuitenkin liian usein yllättämään minut ja silloin tapahtuu pahoja, hirvittäviä asioita. Heikkojen signaalien lukutaidosta olisi ollut enemmän hyötyä suhteen alussa ja varsinkin ensitapaamisissa. Jos taitoa olisi ollut, niin lähisuhdeväkivaltaista avioliittoa ei olisi solmittu. Niin, jos olisin ottanut heikot signaalit vakavasti. Olisin uskonut annetut varoitukset ja osannut lukea miehen käyttäytymistä ja mielihaluja, silloin olisin välttynyt tappotuomiolta, hävetyltä hiljaisuudelta ja koko elämän kestäviltä painajaisunilta.

Elämä pelko- ja pakomoodissa on järjetöntä. Elämä miehen mielipuolisessa pelissä, jossa panoksena on lasten ja oma henki, lähiomaisten. Meidän kaikkien terveys ja elämänlaatu ovat yhden väkivallasta nauttivan miehen käsissä.

Hengissä selviytyminen on muuttanut minut vahvasta elämänhallitsijasta sekuntiselviytyjäksi. Se on muuttanut minut aseita ja väkivaltaa vihaavasta naisen Kaapon kaltaiseksi niin, että viimeisenä selviytymiskeinona aion murhata Kaapon. Ensin minun olisi kuitenkin löydettävä miehen pistooli ja osattava ampua.

Heidän ovat hiljaiset naiset -tositarina vie lukijan 1970-2000-luvun pohjoiseen. Samalla, kun se paljastaa yhden naisen väkivaltaisen elämän ja avaa oven lähisuhdeväkivaltaisen perheen kotiin, rikospaikalle ja heidän elämisympäristöönsä, se vie lukijan suurvaltojen aseidenkalistelujen pelkoon ja suomalaisen suuruudenhulluuden ja väkivallasta muodostuneen kansantaudin yhteiskuntaan.