Passi avaa ovia, mutta kulkemisen ehdot voivat muuttua. Ihmiskehon ja passin suhdetta on tulkittu aikojen saatossa monin eri tavoin.
Apulaisprofessori Asko Lehmuskallio ja tutkija Paula Haara Tampereen yliopistosta ovat tutkineet sitä, miten ihmiskehon yhteys passin kaltaiseen dokumenttiin on muuttunut.
Lehmuskallio ja Haara ovat kuratoineet passin historiasta näyttelyn Suomen valokuvataiteen museoon yhdessä Tiina Rauhalan, Anna Björklundin ja Max Fritzen kanssa.
Näyttelyn yhteydessä julkaistiin Paula Haaran ja Asko Lehmuskallion kirja Ruumiin ja dokumenttien kytkökset : Suomen passin historia.
Kirjan päähuomio kiinnittyy ruumiiden ja dokumenttien kytköksiin, tapoihin joiden avulla orgaaninen ihminen muunnetaan materiaaliseen muotoon, joita on helpompi käsitellä, tarkistaa, vertailla ja autentikoida. Kirjan pääväite on, että ruumis on ajan saatossa yhä alisteisempi sitä määrittäville dokumenteille ja rekistereille, ja tämä alisteisuus tuotetaan monimutkaistamalla näiden dokumenttien teknisiä ominaisuuksia.
Kun 1800-luvulla valtion rajat ylittävä henkilö piti passia saatekirjeenä, ja todisti puhumalla passin ja rajalla olevan henkilön perustavanlaatuisesta yhteydestä, ei nykypäivänä yksittäisen matkustajan puheelle anneta paljoakaan painoarvoa. Tärkeämpää sen sijaan on, mitä eri mediatekniikoiden ja -teknologioiden avulla rajalla olevasta ruumiista voidaan todeta.
