Inkerinsuomalaisia pidettiin Neuvostoliitossa suomalaisina, mutta Suomessa heistä vaiettiin useita vuosikymmeniä kylmän sodan ilmapiirin vuoksi. Tilanne alkoi muuttua 1980-luvun lopulla, kun Neuvostoliiton uudistuspolitiikka mahdollisti Suomessa aiempaa vapaamman keskustelun. Suomalaiset kokivat voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta suomea puhuneiden inkerinsuomalaisten kanssa. Aineellinen ja henkinen tuki inkeriläisille kanavoitui pääasiassa heidän luterilaisiin seurakuntiinsa. Nämä olivat käytännössä ainoita inkerinsuomalaisten näkyviä toiminnallisia rakenteita, jotka kattoivat laajasti heidän asuinkeskittymiään.
Stalinin vainoissa 1930-luvulla käytännössä tuhottu inkerinsuomalaisten kansallinen luterilainen kirkko aloitti uudelleen itsenäisen toimintansa Venäjällä vuoden 1992 alussa, kun inkeriläisseurakunnat irtaantuivat Viron kirkosta. Inkerin kirkon nousu tapahtui 1980-luvun lopulla käynnistyneen inkerinsuomalaisten kansallisen ja kirkollisen heräämisen innoittamana. Tässä väitöskirjassa on tutkittu, mikä oli suomaalisten rooli, merkitys ja vaikutus tässä kehityksessä.
