Elias Lönnrot tajusi jo varhain laulun ja yleensä musiikin voiman ihmismielen koskettajana. "Laulu on ihmisellä ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä liikutuksia ilmotella, koska tavallinen kieli ei löydä sanoja tarpeeksensa", kirjoitti Lönnrot Mehiläiessä helmikuun numerossa 1839. Kalevalan luoja oli parhaillaan laatimassa uutta teosta, lyyrisiä kansanrunoja sisältävää Kanteletarta. Siksi hän joutui paljon pohtimaan laulamisen merkitystä ihmiselle. Häntä itseään on totuttu ajattelemaan kansanrunouden julkaisijana, suomalaisten tunteiden esiintuojana. Harvemmin on kiinnitetty huomiota siihen, mitä hän mahdollisesti itse lauloi, millainen oli hänen oma repertoaarinsa. Tässä kirjassa esitellään Lönnrotin käsikirjoituksiin pohjaten paitsi hänen julkaisemiaan kansanlauluja, myös hänen omia lempilaulujaan. Arkistoaineksen näkökulmasta piirtyy kuva laajemmaltikin koko hänen aikakautensa laulumaailmasta. Näkyviin tulee kaksikielinen Suomi aikana, jolloin sivistyneistön piirissä osattiin enemmän ruotsinkielisiä kuin suomenkielisiä lauluja. Ne kertovat opiskeluvuosista, jolloin punssimaljojen ääressä lauleltiin Bellmania ja muita iloisia seuralauluja. Löytyy aatteellisia ja isänmaallisia lauluja, jotka pohjustivat suomalaisen kansakunnan syntyä. Myös Lönnrotin rooli toimeliaana virsirunoilijana tulee esiin. Monet Lönnrotin ajan lauluista ovat nykyisin "ikivihreitä" ja ovat muodostuneet keskeiseksi osaksi suomalaiskansallista laulukulttuuria. Sävelmien ja tekstien ohella lauluista on laadittu kommentaarit, joissa selvitellään laulujen kulttuurihistoriallista taustaa ja Lönnrotin suhdetta niihin. 110 laulun valikoima riittää kuitenkin luomaan kuvan siitä, millaisia lauluja Lönnrotin lähipiiri lauloi, mitä hän itse osasi ja millaisia lauluja hän toivoi suomalaisten oppivan. Tässäkin asiassa hänen voimakas valistuksellinen otteensa tulee esiin.
