Alpo Juntunen | Akateeminen Kirjakauppa

Ruotsi rakensi 1700-luvun lopulla merivaltansa tueksi Helsingin edustalla oleville saarille merilinnoituksen, joka sai nimen Sveaborg - Suomenlinnaksi se ristittiin vasta vuonna 1918. Linnoitusta ei kyetty hyödyntämään valtakunnan jouduttua todelliseen kriisiin, ja Venäjä valloitti sen vuonna 1808. Näin Venäjä vahvisti asemansa Itämeren johtavana sotilasmahtina.

Sveaborgista tuli Venäjän Itämeren laivaston tärkeä tukikohta. Se myös varmisti Venäjän vallan Suomessa, sillä uudet isännät siirsivät pääkaupungin linnoituksen suojassa olevaan Helsinkiin, jolloin yhteys Venäjän ja Suomen välillä vahvistui. Sveaborg tarjosi Helsingin kehitykselle turvan vuosikymmeniksi, mikä näkyi erityisesti Krimin sodassa vuosina 1853-1856.

Linnoituksen sotilaallinen voima ja merkitys vaihtelivat 1800-luvulla maailmanpolitiikan kehityksen, strategisten muutosten ja Venäjän voiman mukaan. Kun suomalais- venäläiset suhteet kiristyivät vuosisadan vaihteessa, Sveaborgista tuli myös Venäjän vallan vartija Suomessa.

Ensimmäisen maailmansodan vuosina linnoitus saavutti sotilaallisen voimansa huipun osana suurta puolustusjärjestelmää, joka suojasi Pietaria. Vihollinen ei kukistanut Itämeren laivastoa ja vahvaa rannikkopuolustusta. Järjestelmä kuitenkin hajosi ja menetti voimansa Venäjän vallankumouksen seurauksena. Toukokuussa 1918 Sveaborg luovutettiin itsenäistyneelle Suomelle.

Professori Alpo Juntusen pitkälti venäläislähteisiin pohjautuva tutkimus kertoo venäläisestä Sveaborgista ja sen strategisesta merkityksestä, joka on yleensä jäänyt ruotsalaisen kauden ja autonomian ajan kulttuurisen vaikutuksen varjoon.