olen saanut tarpeekseni,
häviän vähin äänin,
jätän voittajat kilpailemaan keskenään

ajelen pääni kaljuksi
ja puen mustan munkinviitan ylleni,
katkaisen kaikki siteeni, hylkään kotini
aloitan uuden elämän
pienessä heiveröisessä varpumajassa,
virtuaalivuoren juurella

Kun metsät on kaadettu, mihin voi enää paeta kaupunkia? Onko nykyihmisen vain opeteltava nauttimaan keinotodellisuuden tarjoamista lumoavista harhanäyistä? Ja lopulta, kuinka keinotodellisia ne edes ovat? Eikö todellisuuskin ole keinotekoinen, pelkkää mielikuvitusta, unta?

Muun muassa näitä kysymyksiä pohditaan japanilaissuomalaisen Miika Osamitsun esikoisrunokokoelmassa Kuin keinoveden pinnalla. Vanha japanilainen ja kiinalainen runous sekä zeniläisyys ovat vaikuttaneet Osamitsun ilmaisuun, mutta tämä vanha itäisyys herätetään teoksessa uudella tavalla henkiin, kun se törmäytetään tekoälyn ja keinotodellisuuden kaltaisten nykypäivän ilmiöiden kanssa.

Fil. maisteri Osamitsu on tohtorikoulutettavana tutkinut vanhaa itäaasialaista kirjallisuutta sekä toiminut Helsingin yliopistossa klassisen japanin kielen opettajana. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt zen-mestari Sawaki Kodon opetusten käännöskokoelma Yhtä tyhjän kanssa.