Onko vapaa ”sinkkuelämä” sittenkään moderni 2000-luvun ilmiö? Korkea avioitumisikä, uusperheiden ongelmat ja yksinhuoltajuus olivat arkipäivää suomalaisella maaseudulla jo 1600- ja 1700-luvuilla. Väitöskirjatyö tuo esiin hämäläisen maaseudun asukkaiden arkipäivää naimattomien naisten elämänkohtaloiden kautta. Millaista oli elää sinkkunaisena esimodernin ajan suomalaisella maaseudulla?

Monen nuoren naisen elämään kuului pitkä naimattomuuden jakso ennen 30 vuoden iässä solmittua avioliittoa. Nuoret aikuiset tekivät työtä palkollisina, etsivät sopivaa aviopuolisoa ja solmivat suhteita, jotka eivät aina johtaneet avioliittoon. Avioton syntyvyys tuo esiin maaseutuyhteisön naimattomat ”sinkkunaiset”, joita on vaikea löytää lähteistä. Kirkon ja oikeuslaitoksen asiakirjoissa heidät merkittiin maineensa ja asemansa menettäneiksi, koska salavuoteus oli rikos. Todellisuudessa aviottoman lapsen synnyttäneet naiset pysyivät vahvasti osana omaa perhettä, sukua ja kyläyhteisöä. Näkemys hyljeksitystä ja paikasta toiseen vaeltavasta aviottoman lapsen äidistä on myytti, jolle ei löydy vahvistusta asiakirjoista.

Väitöskirjassa pohditaan sitä, kuinka hyvin naimattomat naiset pystyivät vaikuttamaan itseään koskeviin asioihinsa suvussa ja kotitalouksissa sekä paikallisyhteisössä. Naimattomat talollisten tyttäret ja säätyläisnaiset jäivät kotiin palkattomiksi palvelijoiksi, mutta tilattomien kohdalla tilanne oli toisin. Palvelukseen lähtö on usein tulkittu pakoksi, joka vei nuoren tytön vastentahtoisesti kauas kotoaan vieraiden armoille. Tilanne ei todellisuudessa ollut aina näin. Piiaksi lähteminen avasi nuorelle naiselle myös mahdollisuuden edetä yhä paremmin palkattuihin tehtäviin sekä tarvittaessa päästä pois ahtaasta sukupiiristä. Piikoina naiset pystyivät ansaitsemaan omaa rahaa eikä avioituminen ollut heille ainoa keino turvata tulevaisuus. Naiset saattoivat 1700-luvulla yhä paremmin määritellä itse avioitumisensa ajankohdan ja valita itsenäisesti aviopuolisonsa. Iän myötä hyvin ansaitsevan ja taitavan piian mahdollisuudet paranivat avioliiton suhteen. Kiinnostavaa on sekin, että usein tilattomien keskuudessa naiset olivat jopa useita vuosia aviomiestään vanhempia.

Naimattomien naisten kautta on mahdollista tarkastella myös talonpoikaiston perherakenteita 1600- ja 1700-luvuilla. Ydinperhevaltaisuus korostuu niin henkikirjoissa kuin kirkonkirjoissakin mutta todellisuudessa tilanne saattoi olla toinen. Asiakirjoissa näkyy selvimmin ydinperheenomainen perimysperhe, joka oli sidottu perintöoikeuteen ja maanomistukseen. Isovanhemmat, vanhemmat ja lapset eroteltiin muusta suvusta omaksi erityiseksi yksikökseen. Virallisen ydinperheen ulkopuoliset lähisukulaiset voitiin merkitä tilattomiksi tai palkollisiksi, vaikka he olisivat kiinteästi kuuluneet kotitalouteen. Lähteiden syntyyn liittyvä problematiikka onkin väitöskirjassa keskeisessä roolissa. Asiakirjat ovat syntyneet tietynlaisen ihanteen pohjalta eivätkä ne välttämättä suoraan kerro siitä, millaisia olivat perheet todellisuudessa ja miten yhteisössä suhtauduttiin aviottomien lasten äiteihin. Eri lähdeaineistoja vertailemalla on mahdollista päästä käsiksi aikakauden ihanteen ja todellisuuden väliseen suureen ristiriitaan, joka eri asiakirjoissa ilmenee.