Suomen itsenäisyyden ensimmäisistä vuosista alkaen suurimpana sotilaallisena uhkana pidettiin Neuvostoliittoa. Puna-armeijan määrällinen ylivoima ohjasi suomalaisen taktiikan kehitystä eräänlaiseksi alivoimaisen taktiikaksi. Sotavuosien jälkeen vihollinen muuttui julkisissa kirjoituksissa nimeämättä jätetyksi uhkaksi. Uhkan monipuolisuus asetti uusia haasteita suomalaiselle taktiikalle. Yleisiä taktisia periaatteita pyrittiin soveltamaan maastoon ja vallitseviin olosuhteisiin nähden mahdollisimman tehokkaasti. Tärkeintä oli olla taitavampi kuin vihollinen, sillä määrällistä alivoimaa pyrittiin tasoittamaan ennen kaikkea laadullisella paremmuudella.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisessa sotilaslehdistössä julkaistujen kirjoitusten vaikutusta suomalaisen taktiikan kehittämiseen vapaussodasta alueellisen taistelun vakiintumiseen asti. Tutkimuksen tieteenfilosofiseksi lähestymistavaksi on valittu hermeneutiikka. Tutkimusstrategia on luonteeltaan narratiivinen. Dokumentteihin perustuva aineisto on analysoitu käyttämällä sisällönanalyysiä. Tärkeimpinä lähteinä on käytetty sotilasaikakauslehdistössä ja vuosijulkaisuissa julkaistuja artikkeleita. Toinen lähdekokonaisuus muodostuu ohjesääntö- ja sotilaskirjallisuudesta ja kolmas arkistolähteistä. Lähdeaineistoa analysoimalla on selvitetty sitä, millaisia taktisia trendejä julkisista kirjoituksista on löydettävissä sekä miten ja miksi kirjoittelu näkyy ohjesääntökirjallisuudessa.

Suomalaisten upseerien kirjoituksista voidaan nostaa esiin kolme keskeistä teemaa, joilla on yleisesti tunnettua vaikutusta sodankäyntiin ja erityisesti taktiikkaan. Ne ovat vihollisen muodostama uhka, maasto ja olosuhteet sekä taistelun elementit. Lisäksi kirjoituksissa voidaan erottaa erillisinä asiakokonaisuuksina nopeus ja taito koulutuksen lopputuotteena.

Ennen talvisotaa suomalaisen alivoimaisen taktiikan menestystekijät olivat talvi, metsä, pimeys, yllätys ja taito. Sotien jälkeen korostuivat suojautuminen, liikkuvuus, joustavuus ja syvyys. Alueellisen taistelun aikakaudella suomalaisen taktiikan menestystekijöitä olivat omaperäisyys, epäsymmetrisyys sekä maaston ja olosuhteiden merkitys. Menestystekijöiden tunnistamisen lähtökohtana oli aiempaa huomattavasti suuremman alivoimaisuuden tunnustaminen suhteessa suurvaltaviholliseen.

Upseerien kirjoituksissa näkyy, että haasteellisen toimintaympäristön uskottiin tasoittavan voimasuhteita määrällisesti alivoimaisten suomalaisten joukkojen eduksi. Voimien vaikutuksen keskittäminen eli selkeän painopisteen luominen näyttää olleen yksi suomalaisen alivoimaisen taktiikan keskeisimmistä periaatteista. Myös yllätyksen merkityksen voidaan katsoa korostuneen taktisessa ajattelussa. Maaston ja olosuhteiden hyväksikäyttöä samoin kuin aktiivisuutta ja reserviä on pidetty niin ikään alivoimaisen taktiikan oleellisina osina. Sotien jälkeen julkaistuissa kirjoituksissa nousivat esille lisäksi tarkoituksenmukainen johtamistoiminta, voimien taloudellinen käyttö ja yksinkertaisuus.