Tutkimus tarkastelee teatteritaiteen, modernin mannermaisen vastuun etiikan ja pahan käsitteen välisiä suhteita filosofisesta näkökulmasta. Se muodostaa sarjan analyyttisia havaintoja, joiden avulla voidaan pohtia entistä tarkemmin teatterityön, draaman ja modernin eettisen ihmiskuvan välistä ongelmakenttää. Tutkimus ei oleta taustakseen mitään yhtenäistä käsitystä teatterin suhteista eettisiin kysymyksiin, näiden sosio-poliittisiin kytkentöihin tai pahan olemassaoloon, eli kysymys ei ole minkään vakiintuneen filosofisen, tutkimuksellisen tai teatterillisen yhteisön eetoksen tarkentamisesta tai vahvistamisesta. Sen sijaan työ analysoi prosesseja, joilla useat historiallisesti ja ideologisesti erilliset ja eriävät filosofiset sekä taiteelliset lähestymistavat ovat osallistuneet inhimillisen olemassaolon, sen ilmaisullisen/teatterillisen ulottuvuuden ja näissä konteksteissa ilmenevien vastuukysymysten välisten suhteiden käsittelyyn. Samasta syystä tutkimus ei käsittele teatteria yhtenäisenä taiteellisena traditiona, vaan taiteellisena ja luovana toimintana, johon ihmiseläin osallistuu olemisesta kiinnostuneena ja huolestuneena toimijana.
Tarkastellut draamat, esitykset ja teatteriteoreettiset näkemykset valaisevat modernin ihmiskuvan eettistä problematiikkaa useista eri lähtökohdista. Itävaltalaisen näytelmäkirjailijan Peter Handken (1942-) varhaiset työt tarjoavat tutkimukselle haastavia kielellisiä ja tietoisuutta koskevia näkökulmia, sillä ne avaavat tutkimusreittejä etiikan, kielen, kommunikaation, ilmaisun ja merkityksen välisiin ristiriitaisiin ja toisinaan radikaalia pahaa ilmentäviin suhteisiin. William Shakespearen (1564-1616) Macbeth (1606) ja Jean Racinen (1639-1699) Phèdre [Faidra] (1677) tuottavat työssä perustavia kysymyksiä koskien ihmissubjektin ja olemisen välisen suhteen eettistä ratkeamattomuutta. Sarah Kanen (1971-1999) 4.48 Psychosis (2000) puolestaan kääntää tulkitsijansa tarkastelemaan tarvetta rakentaa ja ylläpitää inhimillisiä merkityksiä sekä tämän tarpeen suhdetta eettisiin kysymyksiin ja pahan mahdollisuuteen olemisen rakenteessa itsessään. Työ keskittyy myös yhteen Buchenwaldin keskitysleirin vankien valmistelemaan teatteri- ja kabaree-esitykseen, joka heijastaa ihmisilmaisun, kielen, politiikan ja etiikan välisiä monimutkaisia suhteita sekä näiden suhteiden tuottamaa eettistä yhteismitattomuutta.
Teatteria, taidetta ja tutkimuskohteita koskevat teoreettiset näkökulmat rakennetaan ensisijaisesti Herbert Blaun (1926-), Roland Barthesin (1915-1980), Denis Guénounin (1946-), Hans-Thies Lehmannin, Martin Heideggerin (1889-1976), Esa Kirkkopellon (1965-), Zeami Motokiyon (1363-1443), Slavoj Žižekin (1949-), Janelle Reineltin, Oliver Felthamin, Jacques Rancièren (1940-) ja Alenka Zupancicin (1966-) ajatusten varaan. Vaikka teatterintekijät, sen teoreetikot ja filosofiset tarkkailijat usein pidättäytyvät töidensä eettisten johtopäätösten liiallisesta tarkentamisesta ja kieltäytyvät näin minkään eettis-moraalisen varmuuden propagoinnista, vastuun etiikkaa voidaan lähtökohtaisesti tarkastella näiden töiden elimellisenä osana tai ongelmana. Tutkimuksen eettiset näkökannat perustuvat pääasiassa kolmen vaikutusvaltaisen mannermaisen ajattelijan tuotantoon. Huolimatta näkemyksellisistä eroistaan, Immanuel Kant (1724-1804), Emmanuel Levinas (1906-1995) ja Alain Badiou (1937-) suuntaavat kaikki eettisen pohdintansa ihmistoiminnan ja inhimillisen vastuun alueille. Valitut kolme ajattelijaa rakentavat syvällisen perspektiivin modernin ihmissubjektin eettisten statusten ja ongelmien tarkastelulle, ei vähiten siksi, että moderni ihmissubjekti merkitsee tutkimuksessa toimijaa, joka käsittää itsensä autonomiseksi mutta vastuulliseksi tekijäksi siinä määrin kuin sen luonnolliset ja sosiaaliset ympäristöt toimivat esteinä, huolenaiheina ja mahdollisuuksina sen (jokseenkin) itsenäiselle tahdolle ja ajattelulle.
