Rakastavaiset piirtävät sydämen merenrannan hiekkaan, ja jokainen länsimaalainen tietää, mitä se tarkoittaa. Sydän ei kuitenkaan ole aina merkinnut samaa asiaa, vaikka se onkin kiehtonut ihmisiä jo ainakin viiden tuhannen vuoden ajan. Siinä missä egyptiläiset pitivät huolta, että vainaja sai sydämensä mukaan tuonpuoleiseen, atsteekit poistivat uhrimenoissaan sydämen ruumista.
Sydän ei ole vain ruumiinosa, veripumppu, vaan monessa kulttuurissa se merkitsee myös omantunnon asuinpaikkaa, sielun keskusta tai elämän lähdettä. Ihmiset seuraavat sydämensä ääntä, tuntevat piston sydämessään ja vannovat käsi sydämellä.
Sydämen historiassa norjalainen Ole M. Høystad käsittelee eurooppalaisen kulttuuriperinnön lisäksi myös muun muassa islamilaista perinnettä. Miten sydäntä on kuvattu myyteissä, kirjallisuudessa, symboleissa ja yhteiskunnissa ympäri maailman? Voiko nykyerurooppalainen edes ymmärtää antiikin kreikkalaisia, joille maksa ja keuhkot olivat sydäntä tärkeämpiä?
Kirja vie sydämen syvyyksiin: sydän on ruumiille välttämätön, mutta siellä tuntuvat sijaitsevan myös ihmisenä olemisen peruskysymykset.
Sydämen historiaa on ollut käännösmenestys monessa maassa.
