Therapeia-säätiö Sivumäärä: 276 sivua Asu: Pehmeäkantinen kirja Julkaisuvuosi: 2005 (lisätietoa) Kieli: Suomi
Entäpä jos psykoosi ei olisikaan biolääketieteen tutkimuskohde? Ymmärtäisivätkö humanistiset tieteet hulluutta paremmin kuin psykiatria? Jospa hulluus ei olisikaan tutkimuksen kohde vaan tutkimusmenetelmä?
Näitä kysymyksiä pohtii ranskalainen psykoanalyytikko Francoise Davoine teoksessaan "Hullu äiti". Hän löytää psykoanalyysin suullisen perinteen lähteet keskiajan ja renessanssin narrien ilveilyissä, Amerikan intiaanien perinteessä ja Japanin no-näytelmissä. Artaud'n "julmuuden teatteri" ja Kantorin "kuoleman teatteri" ja psykoanalyyttinen psykoterapia ovat olleet tuon perinteen jatkajia.
Hulluus tutkii reaalista ja niitä historiallisia katastrofeja, jotka on suljettu virallisen historian ulkopuolelle. Siksi hulluuden tutkimus edellyttää uutta tiedekäsitystä, joka palauttaa subjektin tieteelliseen tutkimukseen. Davoine arvostelee psykiatriaa, joka luokitteluhulluudessaan ja lääkintäraivossaan on kadottanut subjektin työvälineenä. Myös psykologia on suostunut ihmisen esineellistämiseen. Ihmistieteet joutuvatkin nykyään perustelemaan subjektiivisuuttaan vetoamalla luonnontieteisiin. Erwin Schrödinger, kvanttifysiikan yhtälöiden kehittäjä, vaati subjektin palauttamista tiedekäsitykseen. Hänen lisäkseen Davoine käyttää myös René Thomin matemaattista katastrofiteoriaa määritellessään terapeutin paikkaa hulluuden analyysissa.
Teoksessa esitetty hulluuden analyysi perustuu Jacques Lacanin tulkintaan psykoanalyysista ja Ludwig Wittgensteinin kielifilosofiaan. Psykoosihoitojen pioneerianalyytikoista nousevat teoksessa esiin ennen kaikkea Sullivan ja Benedetti.
Teos on kirjoitettu kertomukseksi, jossa tekijän subjektiivisuus toimii tutkimusvälineenä. Teoriaa havainnollistavat monet koskettavat tapausselostukset.
