Kun Neuvostoliitto romahti, kaikkialla kommunistisissa maissa oli huutava tiedon puute. Ei ollut tietoa mihin myydä, ei ollut tietoa laaduista tai asiakaspalvelusta. Konsultin ongelma oli se, että koska Neuvostoliitossa kaikki tieto oli ollut yhteistä ja maksutonta, kukaan ei ollut halukas maksamaan tiedosta mitään. Aluksi tietoa yritettiin saada yhteisyritysten kautta ja monet suomalaiset yrityksetkin yrittivät tätä keinoa, vain huomatakseen tulleensa putsatuiksi. Minäkin jouduin ensivaiheessa tähän leikkiin mukaan, mutta poistuin maasta 1993, koska mikään siellä ei toiminut. Yhteyksiä oli kuitenkin vuosien mittaan kertynyt ja eräs näistä kontakteista otti yhteytä vuosikymmenen lopulla. Maa oli silloin kehittynyt sen verran, että yleisesti tajuttiin, että mikään ei ole ilmaista.

Kustannustaso maiden välillä oli kuitenkin sellainen, että länsimaisen konsultin palkka oli tasolla, joka ylitti paikallisten yritysten johtajien palkat moninkertaisesti. Ainoa tapa tällaisessa toimintaympäristössä oli se, että asiakas maksoi kaikki mahdolliset kulut kotoa työpaikalle, hotellit ja ylläpidon jne. Saatava palkkio oli siis hyvin netto. Tämän lisäksi työpäivät mitoitettiin minimiinsä. Totuus oli kuitenkin se, että pelkästään Viron toimeksiannoilla ei tullut toimeen, mutta lisänä ne olivat sinänsä hyviä, koska niissä oli riittävästi joustoa. Hyvin usein kuitenkin tuli sellainen tunne, että asiakkaat käyttivät konsultteja käyntikortteina pankkeihin ja muihin rahoittajiin. Hyvistä neuvoista ei juuri ollut apua, vaan toimittiin oman pään mukaan ja opittiin kantapään kautta. Matkan varrella konsultti joutui todistamaan ja kokemaan monen moisia kommelluksia.