Kauneuspilkut ropisevat ja peittävät maan. Ne tulevat iholle ja piirtävät ääriviivoja ja samalla uudet rajaukset silmiin. Vihdoin voi vain kellua kuolemanväsyneenä ja keskittyä omaan ruumiiseensa.

Miira Luhtavaaran kolmas runokokoelma liikkuu luomillaan pinnoilla, jotka leikittävät, ehostavat ja kuvittelevat pinnallisuuden eri merkityksiä. Paikoin se hukuttautuu pinnan alle, paikoin tunnustelee kieltä ja maalaa vyöryviä hyökyjä, joiden vaahdossa lymyää pieni neroneito, kirjaimellinen malli.

Pinnallisuuden kosketukseen tekee mieli vastata. Se katselee meitä peilistään ja yllyttää tuntemaan. Vain sen pintajännitys pitää meidät nimettöminä.

MIIRA LUHTAVAARA (s. 1983) on helsinkiläinen runoilija ja psykologi. Luhtavaaran esikoiskokoelma Ruohikon luut (2014) voitti Kalevi Jäntin palkinnon ja oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas.

Huulipuna tarttuu jäkälään, alkaa hippa.
Alkaa kesäsade ja sivunumeroiden lisääminen,
lisääntyminen, alkaa jokin villi.